maailmannainen

Minusta olisi ihanaa olla se tyttö, joka lähtee Pariisiin ja sanoo olevansa onnellinen. Se, joka lähtee takki auki, pää pystyssä ja viheltää matkallaan. Se joka uskaltaa lähteä, vaikka ei tiedä, missä asuu ensi viikolla. Se, jolla on vain matkalaukku mukanaan.

Minusta olisi ihanaa olla se tyttö, mutta en tiedä, onko minusta siihen. Pystynkö sellaiseen. Jaksanko tätä. Tämä on pelottavaa. Yksin ja ilman tuttuja. Ilman, että tiedän, miten asiat kuuluu tehdä. Pelottavaa soittaa vieraille ihmisille, jotka puhuvat vierasta kieltä ja nauravat minut pihalle, kun näytän pelkkää opintotukitodistusta. Pelottavaa maksaa vuokraa jollekin tuntemattomalle, ilman, että saa välttämättä mitään sopimusta tai minkäänlaista paperia siitä, mitä ja kenelle maksaa. Pelottavaa muuttaa samaan asuntoon jonkun tuntemattoman kanssa, ilman, että tietää pääsevänsä pois koska tahansa.

Minä haluaisin olla kiinnostava, houkutteleva, avoin ja iloinen. Mutta ranskantunnillakin meinaan purskahtaa itkuun, kun taivutan sanan väärin ja opettaja on liian ranskalainen. Olen melkein vanhin koko ryhmästä ja silti pelkään kuin pikkutyttö. Minä haluaisin loistaa ja säkenöidä, ja niin kauan kunnes tulin tänne, saatoin kuvitella, että voisin muuttua sellaiseksi kuin taikaiskusta. Mut se ei olekaan niin.

Minä en haluaisi luovuttaa. Minä en aio luovuttaa. Aion purra hammasta viimeiseen asti. Taistella. Combattre.

Mutta sitten, aina välillä, minä haluaisin vain luovuttaa. Olla armollinen itselleni. Antaa itseni olla rauhassa. Jossain turvallisessa paikassa. Täällä on helppo kuvitella, että sellainen on olemassa. Siellä jossakin.