Minä olen se tyttö, joka purskahtaa itkuun kesken luennon tai ruuhkaisessa lähijunassa. Oikein pahoina päivinä lähijunatkin jättävät tielle eikä minulle silloin jää muuta mahdollisuutta kuin kävellä väsyneenä ja kylmissäni ja vesisateessa kotiin ja haukkoa henkeä niin että edes vähän helpottaisi, ja lopulta, kun ei se kuitenkaan helpota, antaa sen itkun valua valtoimenaan meikatulle naamalle ja tipotella violetille talvitakille kaikkien vastaantulevien pariisilaisten tuijottaessa minua häpeämättömän pitkään. Täällä ei osata olla yhtä kohteliaan tarkkaamattomia kuin Suomessa.
Minä olen sellainen tyttö, joka voi eilen olla maailman onnellisin tyttö ja tänään talsia syvemmällä pohjamudissa kuin kukaan on koskaan käynyt. Tyttö, jonka saa loistamaan yhdellä hymyllä ja sammumaan yhtä helposti ja rajusti. Enää en romahda niin lujaa kuin joskus, kun elämä oli pelkkä korttitalo joka kaatui pienimmästäkin tuulenpuuskasta. Ehkä se nykyään seisoo tukevammalla kalliolla, mutta kyllä minä edelleen tulen päistikkaa portaita alas. Hipaisusta otetaan.
Minä olen se tyttö, jolla ei koskaan ole ollut parasta ystävää ja joka ei koskaan ole sanonut kenellekään ”minä rakastan sinua”. Minä olen oppinut kyllä paljon, osaan hymyillä ja pyytää ihmisiä paikkoihin, sanoa niille kauniita asioita ja tarkoittaa niitä. Minä osaan heilautella tuhkanvaaleita kiharoitani ja suipistella punaisia huulia ja kyllä niiden matkaan aina joku lähtee, jos minua huvittaa. Mutten minä koskaan ole se, jolle soitetaan keskellä yötä ja ensimmäiseksi. Minä en ole se, jonka kanssa jaetaan tärkeimmät päivät tai kierretään maailma. Minä en ole se tyttö, jonka takia mennään sekaisin; minä olen se, jonka ovi painetaan aamulla hiirenhiljaa kiinni eikä enää soitella. Joskus ensimmäisen yön, joskus kuukauden jälkeen, mutta lopulta minä kuitenkin istun yksin kylpyhuoneen lattialla kuihtuneiden ruusunterälehtien ja liian punaisten huulten kanssa.
Minä olen se söpö ja ihan kiva tyttö, suloinen ja sopivalla tavalla erityinenkin, mutten mitään ihmeellistä ja unohtumatonta, ainutkertaista, täydellistä. Minä olen se, jolle hymyillään aurinkoisesti, jolle sanotaan pieniä kauniita sanoja ja jota ehkä ajatellaan silloin, kun ei ole parempaakaan tekemistä. Se, jonka luo tullaan, jos sattuu olemaan aikaa. Se jonka kanssa voi jakaa hetken elämästään matkalla kohti jotain muuta. Minä en ole se, jonka vuoksi jäädään tai jätetään. En se, jonka vuoksi lähdetään.
Minun sveitsiläisnaapurini sanoi minulle kerran juovuspäissään, että jos sillä ei jo olisi tyttöystävää, minä olisin jo kihloissa. Sellainen tyttö minä olen. Se toisiksi paras.
6 kommenttia:
Tää teksti jätti mut aika hiljaiseksi. En oikein osaa kunnolla kommentoida mitään, mutta halusin vaan kertoa että luin tämän. Ja rakastan sun kirjoitustapaasi, varsinkin tässä postauksessa!
- Arina
Koskettava kirjoitus... Varmasti aika moni on joskus tuntenut juuri noin. Tai ainakin musta tuntuu siltä aika usein.
voi mikä teksti, riikka. itkettää
Minäkin olen se tyttö, kahden ekan kappaleen sataprosenttinen todento, vaikkakin kaukana Pariisista. Olen asioita myös kahdesta seuraavasta, sekä se, joka on tottunut olemaan toisiksi paras. Olen tyytynyt olemaan se. Viime aikoina olen myös yrittänyt opetella olemaan potentiaalinen ykkösvaihtoehto, vaatia enemmän, saada jonkun jäämään luokseni. Se on aivan perkeleen vaikeaa, saada itsensä uskomaan siihen, kun kukaan ei ole sitä vannomassa.
Sä olet se tyttö, joka kirjoittaa niin täydellisen hyvin, että jokaisen postauksen jälkeen joutuu hengittämään pari kertaa, lukemaan parhaat palat tai koko tekstin uudestaan, ihmettelemään sitä taitoa, millä sä puet tunteesi sanoiksi. Sä saat lukijan hetkeksi Pariisiin, vesisateeseen katsomaan sua kauempaa ilman että huomaat, pohtimaan mitä osaisi sanoa, kun sä sanot tekstilläsi niin paljon. Sun sanat ovat sua, etkä sä todellakaan ole absoluuttinen second best, vaikka joskus olisit jollekulle ollutkin. Ainakin mun blogilistallani olet oman tyylilajisi kiistaton ykkönen.
<3
Ehkä näitä juttuja ei vaan kannatata kelata liikaa, tai ollenkaan. Asiat menee omalla painollaan ja siihen suuntaan mihin on tarkoitettukin. Jos ajattelee olevansa ikuinen kakkonen on ykköseksi hieman vaikea nousta.
Mietin usein mukavan varatun pojan tavatessani, että muuttuisko tilanne paremmaksi, jos poika jättäisi tyttönsä minun takiani. Olen tullut siihen tuloksen, että homma ei toimi niin. Olisin vain surullinen ja pettynyt sen toisen puolesta. Jos mies tekee niin edelliselle tytölleen, mikä estää häntä noudattamasta samaa kaavaa itsenikin kohdalla myöhemmin tavatessaan uuden kivan ihmisen.
Ihmisiä ei vain voi rankata paremmuusjärjestykseen. Ei sitten mitenkään. Ihmiset tapaavat toisiaan eri aikoina ja eri tilanteissa ja lopputuloksilla (päädytäänkö yhteen vai ei) on aika vähän tekemistä paremmuuden ja huonommuuden kanssa. Aika, hetki, tilanne, sattuma. Siinä kaava rakkauteen, jos siihen haluaa uskoa.
Kiitos, kaikki. Menin itsekin niin hiljaiseksi kaikista näistä kommenteista, että lamaannuin hetkeksi. Menin hiljaiseksi niistä sanoista, joita kuulin, kun muutaman votka-shotin jälkeen kerroin, miten minusta tuntuu että olen aina vaan se toiseksi paras.
Arina, kiitos kun sanoit vaan, että kävit lukemassa. En itse usein uskalla kommentoida mitään, kun tuntuu, etten osaa sanoa mitään järkevää vaikka riipaisi kuinka syvältä. Ja kiitos muutenkin.
Noora, kiva kun eksyit tänne. Minusta on tuntunut tällaiselta vähän koko elämän; joskus toisiksi parhaalta, joskus kokonaan ulkopuoliselta. Ja siitä tunteesta on vaikea oppia pois. Ja niissä alamäissä, pohjamudissa, on vielä vaikeampaa muistaa, onko se totta.
Elegie, niin itketti minuakin. Nyt taas vähän vähemmän.
Ja Estelle. Huh. Mä haukon henkeä vieläkin, kun luen ton sun kommentin. Toi on varmasti yksi kauneimmista asioista, joita mulle on ikinä sanottu.
Se on totta, että on helvetin vaikeaa uskoa, että voisi olla paraskin. Että voisi olla tarpeeksi hyvä. Voi kunpa joku tuliskin, ja sanoisi sen. Mutta en tiedä olisko sitä sittenkään yhtään helpompi uskoa.
Tohon loppuosaan en osaa sanoa mitään. Paitsi se on ehkä kauneinta, mitä mulle on ikinä sanottu.
Ja tuntematon.
Täytyy myöntää, että tälläkin tekstillä on muusansa ja innoittajansa. Yksi niistä on kaunis nuori tanskalaispoika, josta en enää tiedä, millä sijalla minä sen arvoasteikossa olen. Kyse oli kuitenkin pikemminkin siitä, mitä sinäkin kirjoitit: ”Jos ajattelee olevansa ikuinen kakkonen on ykköseksi hieman vaikea nousta”. Minä olen oppinut ajattelemaan niin, ja on aika kivinen tie opetella ajattelemaan jotain muuta. Minä olen oppinut pärjäämään yksin, uskomaan yksin siihen mitä olen, mutta kun joku tulee liian lähelle, minä en enää osaakaan. Eikä tässä ole kyse pelkästään kauniista pojista, vaan myös niistä parhaista ystävistä, vanhemmista, opettajista ja työnantajista. Jokaisesta yksilöstä, jonka minä kohtaan.
Loppuosa kommentistasi ei varsinaisesti minusta liity tähän tekstiin, mutta esitän silti eriävän mielipiteeni. Tai osittain eriävän; olen nimittäin samaa mieltä, ettei ihmisiä voi laittaa järjestykseen ja paljon on sattumankauppaa – tai kohtaloa tai mihin haluaakaan uskoa. Rakkauteen minä hämmästyttävää kyllä edelleen uskon.
Mutta, olen eri mieltä siitä, että pettäjä on aina pettäjä (oli mies tai nainen). Olen eri mieltä siitä, että kaikki ”rakkaustarinat” olisivat samanlaisia. Olen eri mieltä siitä, että ihmisillä olisi kaava, jota he noudattavat, kuin pelaten jotain peliä. Olen sitä mieltä, että ihminen voi erehtyä, mutta ihminen voi myös muuttua.
En halua kuulostaa puolustelevalta; en koe, että minulla olisi siihen velvollisuutta. Olen kiitollinen kommenteista ja ajatuksista, mutta tämä on silti minun elämäni. Ja tämä on vain osatotuus. Minun elämässäni on tärkeä ihminen, joka on tullut lähemmäs kuin melkein kukaan koskaan. Ihminen, jossa on paljon juuri oikeaa. Se ei ole yksinkertaista, mutta ehkä se on sen arvoista. Kuten sanoit: ”Asiat menee omalla painollaan ja siihen suuntaan mihin on tarkoitettukin”.
Lähetä kommentti