murtuma

Ne kaikki sanovat minulle: puhu tyttö. Sano edes jotain, älä ole meille mykkä. Avaa suusi, avaa sydämesi. Minä nipistän huuleni tiukempaan.

Minun sisälläni kaikki äänet huutavat ja karjuvat, repivät toisiaan rikki. Minä kierryn yhä enemmän itseni ympärille, näen jo kaikki ne kohdat joissa teen väärin mutta olen jähmettynyt paikoilleni enkä osaa muuttaa mitään. Allekirjoitan viestitkin "rakkaudella, la fille muette".

Joku kysyy: etkö sinä rakasta itseäsi yhtään? Ja minä vastaan: en. Ne ajattelevat, että minä vihaan kaikkea. Että minä pelkään kaikkea. Ja minä uskon aina pahimpaan.

Ei niin voi elää.

joko/tai

kaupunki sulaa
ikkunan takana
kirkuvat vihaiset linnut

minä olen nukkunut viisi tuntia
taas
enkä muista enää yhtään
niistä viiltävän kipeistä ajatuksista
joita mietin koko viikon

sen sijaan
että tanssisin ruusuilla

tai

sen sijaan
tanssin ruusuilla

nyt tai ei koskaan

Olen risteyksessä. Juuri tässä, juuri nyt, on se hetki kun kaikki on nyt tai ei koskaan. Ja minä haluaisin olla nyt. Minä aion olla nyt.

Karkaan pariksi päiväksi. Teen jotain sellaista, joka jännittää. Pientäkin.

Ja vielä minä voitan tämän taistelun. Minulla on runoja silmissä.

"If your eyes are the gateway to your soul
what's broken will be whole again
and whole is hard to shatter."
- k's choice

but somebody say a prayer for me

Puhuin ääneen itselleni. Aloitin näin: "En koskaan kuvitellut...".

En osannut edes jatkaa. Kuvittelinko tästä koskaan mitään?

cette fille, elle a peur

Minä pelkään pyörällä kaatumista. Minä pelkään vilkkuvia valoja. Minä pelkään portaita. Ja hissejä. Minä pelkään puhelimia. Minä pelkään tuntemattomia. Minä pelkään tuntemattomiin tutustumista. Minä pelkään menettämistä (tai häviämistä). Minä pelkään kiintymistä. Minä pelkään menneisyyttä. Minä pelkään tulevaa. Minä pelkään lähtemistä. Minä pelkään jumiutumista. Pelkään tyytymistä. Minä pelkään ilmapalloja. Pelkään väkivaltaisia ihmisiä. Pelkään humalaisia ihmisiä. Pelkään että minusta tulee juoppo. Pelkään sydänkohtauksia. Pelkään ambulansseja ja puhelimeen vastaamista iltakahdeksan jälkeen. Pelkään hymyillä valokuvissa. Pelkään päästää irti. Pelkään pitää kiinni. Pelkään väkijoukkoja. Pelkään että haisen pahalle. Pelkään lihovani. Minä pelkään laulaa yleisölle. Pelkään korkeita paikkoja. Pelkään ampiaisia ja käärmeitä ja rottia. Pelkään nöyryytystä. Pelkään kontrollin menettämistä. Minä pelkään valepukuja ja vuoristoratoja. Pelkään mennä nukkumaan. Pelkään unettomuutta. Pelkään painajaisia joita näen jos nukun liian pitkään. Pelkään metrolaitureita. Ja Châtelet’n metroportteja. Minä pelkään suunnitelmia. Minä pelkään eksymistä suurkaupungeissa. Ja pienissä kaupungeissa. Ja kylissä. Minä pelkään levittää siipeni. Minä pelkään, että poltan siipeni. Minä pelkään, että poltan kieleni. Minä pelkään sanoa ei. Minä pelkään sanoa kyllä. Minä pelkään sanoa paljon mitään. Minä pelkään sanoa minä rakasta sinua. Minä pelkään kuulla minä rakastan sinua. Minä pelkään, ettei minulle kerrota kaikkea. Minä pelkään kertoa mitään. Minä pelkään teinejä. Minä pelkään odottamista. Minä pelkään asunnon ostamista. Eilen muistin, että kotona minun keittiöni on vihreä ja se sai minut suunniltani. Minä pelkään, etten koskaan saa lapsia. Minä pelkään, että tulen vahinkoraskaaksi. Minä pelkään kutsumista. Minä pelkään kutsuihin vastaamista. Minä pelkään puhua ääneen. Minä pelkään, ettei kukaan kuule. Minä pelkään sovituskoppien peilejä. Minä pelkään sinua. Minä pelkään minua. Minä pelkään lopettaa tämän listan kirjoittamista. Juuri nyt olen kauhuissani.

niin kuin ohutta paperia

Ihmiset näkee mun läpi ja kaikenlaista tapahtuu. Pukeudun keijuksi ja tanssin aamuun asti mutten hymyile kuin sille yhdelle joka ei kaipaa minun hymyä. En anna kenenkään koskea ja suututan kaikki miehet ja ystävät ja kauniit nuoret pojat. Katoan ja kaatosateessa pää jäässä pariisin aamuyössä ajan kaupunkipyörällä kotiin vaikka saman päivän aamuna kaaduin jo kerran niin että polvet on taas ruvella ja näytän säälittävältä minihameessa. Ihmiset lähtevät toiset ennen aikojaan lyötyinä ja toiset itkien, mutta ilosta. Ja minä jään, varjoihin ja marginaaleihin ja aina vähän sivuun, ja vedän verhot tiukkaan kiinni. Parasta on istua kylmänkostealla stadionin nurmella mun ihmisten kanssa ja katsoa mm-kisoja isolta ruudulta kun kotona ei ole telkkaria. Sitäkään en osaa sanoa ääneen.

tässä

Olen huomannut: nykyään minulla lentää perhosia vatsassa joka kerta, kun ajattelen jotain tärkeää. Ei vain silloin, kun kauniit pojat hymyilee.

aamuisin

Tänään söin aamiaista tšekkiläispojan kanssa. Voisin tehdä niin joka aamu, katsoa vastavaloon kun se nojaa ikkunalautaan höyryävä kahvikuppi käsissään. Niihin makuukamarisilmiin, unisempiin kuin koskaan. Nousta vaikka kahdeksalta aamulenkille, jos se riittäisi.

Ja kun se kysyy minulta, nukkuiko mademoiselle hyvin, haluaisin vastata että prinsessat eivät koskaan nuku hyvin, jos patjan alla on herneitä. Sen sijaan minä vain hymyilen hiljaa enkä kerro mitä ajattelin valvoessani.

Yritän opetella uskomaan, että oikeasti olen niin erityinen kuin se sanoo. Ettei se muuten sanoisi niin. Ja se, että toiset tytöt ovat ihan yhtä erityisiä vaikka eri tavalla, ei ole minulta pois. Ja että lähtiessään se puristaa minun olkapäätäni hellemmin kuin kenenkään muun.

tunnustan eläneeni

Viime päivinä olen huomannut entistäkin tarkemmin sen, miten herkästi reagoin toisiin ihmisiin. Jokaiseen sanaan ja eleeseen, hyvässä ja pahassa. Ja sen, miten avoin olen silloinkin kun sulkeudun. Tai silloin ehkä enemmän kuin koskaan.

Tämä päivä oli niin täysi, ettei koko yö riittäisi sen kuvailemiseen. Ehkä kirjoitan siitä joskus, omassa ateljeessani. Talossa, jossa on torni, jossa saan istua yksin sanojeni keskellä ja alakerrassa sellainen koti, joka on aina avoinna kelle tahansa. Minun unelmataloni, jonka tänään kuvailin arkkitehtipojalle.

Kaikki aistit, kaikki ne ihmiset joista välitän ja se tunne, että tähän kuulun. Ja tähän olen tervetullut. Ja kuitenkin ne sanat, mitättömätkin, jotka lausuttiin jollekin toiselle. Huomio, jolla oli jakajansa. Se hetki kasvitieteellisessä puutarhassa, kun kaikki muut kävelivät ympäri Ranskan karttaa ja minä seisoin jossain sivustalla, käännettyjen selkien takana kostein silmin. Ajattelin väkisin surullisia asioita. Ja pienen hetken päästä, pelkkiä perhosia.

ei sanota elämälle ei

Tänään ajoin pyörällä riemukaaren ympäri, alas Champs-Élysées’tä, kimaltelevan Eiffel-tornin ohi ja kotiin halki keskiöisen Pariisin. Kun painoin oven kiinni takanani, lyyhistyin hikisenä myttynä lattialle itkemään.

Tornin juurella kohtasin sen tšekkiläispojan, enkä uskaltanut katsoa päinkään. Se kutsui minua prinsessaksi, mutta tänään se sanoi ystävilleen vain: ”ei me tunneta täältä ketään, ei me jäädä tänne”. Minä kiersin kädet jalkojen ympärille, painoin pään polviin ja sulkeuduin kuin simpukka. Kesti kauan ennen kuin nauroin taas.

Tanssitunnilla en uskaltanut. Se opettaja sanoi minulle, että joskus on vain pakko päästää itsensä irti. Joskus on pakko hypätä.

Mutta mihin minä hyppäisin; tyhjän päälle? Ei minussa ole sisällä mitään voimaa, vaikka niin väittäisi sekin poika, joka kutsui minua prinsessaksi.