Tänään söin aamiaista tšekkiläispojan kanssa. Voisin tehdä niin joka aamu, katsoa vastavaloon kun se nojaa ikkunalautaan höyryävä kahvikuppi käsissään. Niihin makuukamarisilmiin, unisempiin kuin koskaan. Nousta vaikka kahdeksalta aamulenkille, jos se riittäisi.
Ja kun se kysyy minulta, nukkuiko mademoiselle hyvin, haluaisin vastata että prinsessat eivät koskaan nuku hyvin, jos patjan alla on herneitä. Sen sijaan minä vain hymyilen hiljaa enkä kerro mitä ajattelin valvoessani.
Yritän opetella uskomaan, että oikeasti olen niin erityinen kuin se sanoo. Ettei se muuten sanoisi niin. Ja se, että toiset tytöt ovat ihan yhtä erityisiä vaikka eri tavalla, ei ole minulta pois. Ja että lähtiessään se puristaa minun olkapäätäni hellemmin kuin kenenkään muun.
2 kommenttia:
tsekkipoika vaikuttaa lupaavalta, vaikka lupaava on se sana jota ei saisi sanoa ääneen, siispä kuiskaan. rohkeutta!
kiitos. se kuulostaa lupaavalta, ja täydelliseltä ja ihanalta ja ties miltä. mutta siihen se jää. niin se itse sanoi. enkä minä ole niin rohkea, että osaisin muuttaa toisen pään tai sydämen, valitettavasti. jos vielä muistaisin, ettei väkisin.
Lähetä kommentti