Viime päivinä olen huomannut entistäkin tarkemmin sen, miten herkästi reagoin toisiin ihmisiin. Jokaiseen sanaan ja eleeseen, hyvässä ja pahassa. Ja sen, miten avoin olen silloinkin kun sulkeudun. Tai silloin ehkä enemmän kuin koskaan.
Tämä päivä oli niin täysi, ettei koko yö riittäisi sen kuvailemiseen. Ehkä kirjoitan siitä joskus, omassa ateljeessani. Talossa, jossa on torni, jossa saan istua yksin sanojeni keskellä ja alakerrassa sellainen koti, joka on aina avoinna kelle tahansa. Minun unelmataloni, jonka tänään kuvailin arkkitehtipojalle.
Kaikki aistit, kaikki ne ihmiset joista välitän ja se tunne, että tähän kuulun. Ja tähän olen tervetullut. Ja kuitenkin ne sanat, mitättömätkin, jotka lausuttiin jollekin toiselle. Huomio, jolla oli jakajansa. Se hetki kasvitieteellisessä puutarhassa, kun kaikki muut kävelivät ympäri Ranskan karttaa ja minä seisoin jossain sivustalla, käännettyjen selkien takana kostein silmin. Ajattelin väkisin surullisia asioita. Ja pienen hetken päästä, pelkkiä perhosia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti