Ne kaikki sanovat minulle: puhu tyttö. Sano edes jotain, älä ole meille mykkä. Avaa suusi, avaa sydämesi. Minä nipistän huuleni tiukempaan.
Minun sisälläni kaikki äänet huutavat ja karjuvat, repivät toisiaan rikki. Minä kierryn yhä enemmän itseni ympärille, näen jo kaikki ne kohdat joissa teen väärin mutta olen jähmettynyt paikoilleni enkä osaa muuttaa mitään. Allekirjoitan viestitkin "rakkaudella, la fille muette".
Joku kysyy: etkö sinä rakasta itseäsi yhtään? Ja minä vastaan: en. Ne ajattelevat, että minä vihaan kaikkea. Että minä pelkään kaikkea. Ja minä uskon aina pahimpaan.
Ei niin voi elää.
3 kommenttia:
Miten minusta usein tuntuu, että meidän kirjoitukset kulkevat käsi kädessä. voimia tyttö, ehkä meidänkin aika tulee vielä.
minustakin tuntuu usein samalta, että luen itseni sun sanoista.
mä pelkään välillä, ettei mun aika tuu koskaan. mä vaan piiloudun ja karkaan joka kerran kun asiat muuttuu tärkeiksi ja pitäisi taistella. ja sitten mä oon aina vaan yksin eikä kukaan ymmärrä eikä musta jää jälkeäkään mihinkään. mut kiitos voimista.
ah amelie-syndrooma, paitsi että amelie lopulta päästi pelon menemään ja sai sen pojan. Minun tarina yleensä päättyy siihen kohtaan kun itketään keittiössä, eikä kukaan tule oven taakse vaikka kuinka hartaasti odottaisi.
Mietin myös tänään mantraa "pitäisi rakastaa itseään ennenkuin voi rakastaa toista." voi miten se voi vaan olla niin hankalaa.
Lähetä kommentti