Tänään ajoin pyörällä riemukaaren ympäri, alas Champs-Élysées’tä, kimaltelevan Eiffel-tornin ohi ja kotiin halki keskiöisen Pariisin. Kun painoin oven kiinni takanani, lyyhistyin hikisenä myttynä lattialle itkemään.
Tornin juurella kohtasin sen tšekkiläispojan, enkä uskaltanut katsoa päinkään. Se kutsui minua prinsessaksi, mutta tänään se sanoi ystävilleen vain: ”ei me tunneta täältä ketään, ei me jäädä tänne”. Minä kiersin kädet jalkojen ympärille, painoin pään polviin ja sulkeuduin kuin simpukka. Kesti kauan ennen kuin nauroin taas.
Tanssitunnilla en uskaltanut. Se opettaja sanoi minulle, että joskus on vain pakko päästää itsensä irti. Joskus on pakko hypätä.
Mutta mihin minä hyppäisin; tyhjän päälle? Ei minussa ole sisällä mitään voimaa, vaikka niin väittäisi sekin poika, joka kutsui minua prinsessaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti