what if this was our last night; how would that make you feel?

Viisi vuotta sitten istuin lentokoneessa matkalla Brysselistä Helsinkiin ja luin ranskankielistä artikkelia belgialaisnaisesta, joka oli haudannut vauvoja puutarhaan.

Satuin juuri lukemaan lehtijutun ranskalaisnaisesta, joka oli tappanut kahdeksan vauvaansa ja haudannut niiden ruumiit puutarhaansa.

Lasketaanko tämä merkiksi?

400.

Halusin kirjoittaa jotain kaunista ja eheää, enkä sitten rohjennut kirjoittaa sanaakaan. Viimeiset päivät ovat haikeita mutta kauniita, värit ovat kirkkaampia kuin koskaan ja kaupunki on kaunis niin kuin Helsinki oli vuosi sitten tähän aikaan. En haluaisi unohtaa mitään, sitäkään miten pää kolkkaa metron ikkunaan aamuyöstä vaikka se onkin inhottava tunne. Mutta tiedän, etten millään muista kaikkea. Vaikka kirjoittaisin tai ottaisin valokuvia. Se on kaikki eletty ja jonain päivänä jotain siitä nousee mieleen, vielä vuosienkin päästä mutta koskaan ei mikään ole enää ihan samaa.

Huomaan, että kaipaan sitä ranskalaispoikaa mutten halua enää soittaa sille, koska lähden ihan kohta. Minähän halusin rikkaan ranskalaisen rakastajan, miksi nyt käännän selkäni. Pariisilainen kirjailija, tiedän että se on taas yksi klisee mutta niillehän minä olen heikko.

Eilen illalla kaipasin entistä poikaystävää. Muistan vieläkin, millaisia yöt olivat sen pojan kanssa vaikka sen jälkeen on tullut niin monta etten enää edes muista kaikkia.

Kaipaan vain syytä paeta tai olla pakenematta. Nyt kun on aika palata.

vanhasta muistista

Ajattelin pahinta.

big fish

En oikein osaa kirjoittaa mitään. Tai en uskalla. Tuntuu, että käsillä on niin suuria asioita, niin suuria oivalluksia ettei niihin uskalla tarttua ennen kuin hyvin valmistautuneena. Näen paljon minusta ja meistä ja samalla niin paljon on vielä hämärän peitossa, ettei mikään oikein ole varmaa ja ajoittain pelottaa kurkatakaan.

Se italialaispoika sanoi minulle ja sille tšekkiläispojalle: teissä on molemmissa paljon voimaa. Ja ehkä se on niin, että kaksi sellaista voimaa ei mahdu samaan hetkeen, vaikka kumpikin niistä pyrkisi hyvään. Ehkä ne ujostelevat toisiaan tai jos ne päästettäisiin irti, ne lopulta tuhoaisivat toisensa.

Se italialainen taas, se on niitä, joita ei voi kuin rakastaa. Mahdottomista rakkauksista se itsekin usein puhuu. Ja osaa aina sanoa oikeat sanat, vaikkei oikeasti edes tunne. Joissain ihmisissä on niin paljon meitä, ettei tuntemiseen tarvita paljonkaan.

Minun elämässäni on kahdenlaisia miehiä: niitä, joita rakastan ja niitä, joiden kanssa vietän yöni. Niin taisin sanoa. Sitten on vielä kolmannenlaisia: niitä, jotka haastavat minut. Tšekkiläispoika on sellainen ja tässä, nyt, on sellainen haaste, jonka haluaisin oppia ratkaisemaan. Osaan jo selvitä. Nyt haluaisin oppia selvittämään.

à partir du fait que chacun est une œuvre d'art

Tänään menen piknikille parhaan italialaisen pojan kanssa. Se antoi minulle lempinimen, ensimmäisen kymmeneen vuoteen. Sillä on ihana tyttöystävä ja huomenna se muuttaa takaisin Padovaan.

Piknikille pitää tuoda taiteita. Ollaan Pariisissa, viini ja patonki on niin nähty. Ja, ollaan Pariisissa. Minä pelkäsin, etten olisi tarpeeksi taiteellinen kaikkien niiden arkkitehtien keskellä. Ne kaikki piirtävät ja maalaavat ja ottavat kauniita valokuvia. Mutta se poika sanoi minulle, että minun sanani ja minun koruni inspiroivat sitä, että niistä (ja vähän muustakin) se koko idean keksikin.

Keväällä yksi tyttö sanoi minulle, että se haluaisi tehdä lastenkirjan. Sellaisen kirjan, johon se piirtäisi kuvat ja minä saisin kirjoittaa tarinan. Ja yksi poika pyysi minua kirjoittamaan sille laulunsanoja. Tätä ajattelin silloin.

mais j'sais qu'en réalité t'es une lionne

Kirjoitin sille pojalle pitkän kirjeen. Heikoista kohdista, peloista ja siitä, miten en voi pyytää niitä anteeksi enkä muuttaa itseäni kenenkään toisen vuoksi, vaikka kuinka haluaisin. Tyhmän, melodramaattisen viestin mutta kertaakaan en pyytänyt anteeksi, että kirjoitan tyhmiä ja melodramaattisia asioita. En tiedä, vastaako se koskaan. Ainakin minä yritin.

Se toinen, se ranskalaispoika, se soitti. Tai mies, koska oikeastaan se olikin neljä vuotta vanhempi kuin ensin sanoi. Mutta vain, koska se haluaa vielä hetken olla nuori kirjailija.

Ensin erehdyin tapaamispaikasta. Sitten sain ravintolassa väärän väristä viiniä. Lopulta se jätti koko laskun maksamatta, koska tarjoilija ei koskaan tullut paikalle. Se vei minut syömään kuvottavaa kasvisruokaa. Kävelytti minut läpi koko kulmakunnan ja esitteli jokaisen tärkeän paikan. Kun minä puhuin opintotuesta, se sulki minun suuni omallaan. Nyt voin ainakin sanoa, että olen suudellut kaunista ranskalaispoikaa(miestä).

Se on kirjailija niin. Ranskan oma Aldous Huxley, jonka kirjoja kukaan ei lue. Ja senaatin lakimies. Tänään se oli lounaalla pääministerin luona.

Minulla oli maailman kaunein kukkamekko. Ja kukkasormus ja kukka korvan takana. Kuulemma se eilen ihastui minun pinkkiin kynsilakkaani ja siihen, miten kurkistelin sisään pienen korukaupan ikkunasta.

myöhästyin

Se poika ehti ensin. Se kirjoitti minulle ja viskasi saavillisen kylmää vettä niskaani. Sellaisia sanoja, jotka pitävät paikkansa viimeistä tavua myöten ja joita vastaan minä en voi mitenkään puolustautua. Siitä, miten en vaikenemalla anna kenellekään mitään. Miten se ei riitä, jos aina vain ottaa eikä pelossa elämällä saa mitään. Ja miten sääli se on, koska minussa kuulemma olisi niin paljon jos vain uskaltaisin.

En tiedä, tarkoittaako se sitä, ettei se enää halua nähdä minua, ei tuhlata viimeisiä päiviään minuun. En tiedä, voinko sanoa vastaukseksi mitään, millä olisi väliä. En tiedä, muutunko koskaan.

Tämä päivä oli melkein täydellinen. Kävelin kuumia ja pölyisiä Pariisin katuja. Tuntikaupalla ja kilometrikaupalla. Poikkesin jokaiseen pikkukauppaan ja hymyilin peräänhuutelijoille. Ostin mintuntuoksuisen viuhkan ja maailman kauneimman kukkamekon. Luxembourgin puiston reunalla suloinen ranskalaispoika huusi perääni ja minä pysähdyin. Hymyilin sille leveästi ja se pyysi minun puhelinnumeroani, vaikka vasta kotona huomasin että minulla oli etuhampaiden välissä ruoantähteitä. Huomenna se soittaa, ehkä. Päätin jo, etten välitä, jos se ei soitakaan. Se sai minut kuitenkin hymyilemään koko kotimatkan.

Se oli taas yksi niistä, jotka luulevat näkevänsä minussa jotain. Jotain kaunista, syvää tai kimaltavaa. Niin kuin se tšekkiläispoikakin aikoinaan. Nykyään se näkee minussa jotain toista, jotain paljon rumempaa ja ontompaa. Ja se näkee selvemmin kuin kukaan muu.

n-y-t-nyt

Olen tuhlannut viisi päivää miettimällä, miten sanoisin tšekkiläispojalle kuinka sen käytös hämmentää minua, loukkaakin. Kerrankin haluaisin puhua ääneen, mutta en koskaan näe sitä. Se ei koskaan tule, ei koskaan pyydä minua mihinkään eikä koskaan vastaa kutsuihini. Silloin kun näen sen, emme koskaan ole kahden. Eikä se tunnu enää kuuntelevan minua. Ei se enää edes näe minua. Kauan sitten se teki minut näkyväksi, sai minut kimaltamaan. Nykyään se vaikenee minut kuoliaaksi, ja kun se katsoo vain toisia tyttöjä, minä tunnen olevani näkymätön.

En tiedä, mutta jostain syystä olen sille nykyään pelkkää ilmaa. Joka kerta se kuitenkin sanoo minulle, että nähdään pian. Se puhuu kauniita, sokerisia sanoja. Ja sitä minä en ymmärrä. Voisin antaa olla, voisin unohtaa. Kuukauden päästä olemme toisissa kaupungeissa, toisissa maissa eikä minun tarvitsisi enää koskaan välittää siitä. Minä olen kohdannut monta väärää ihmistä ja minä tiedän, että nekin joskus unohtuvat. Olen oppinut selviytymään. Mutta nyt, vihdoin, haluaisin oppia myös selvittämään. Haluaisin osata kertoa, että tämä vaivaa minua. Haluaisin ymmärtää, mikä meni vikaan. Minä kestän toiset tytöt ja senkin minä kestän, jos se ei enää koskaan halua olla minun kanssani tekemisissä. Mutta sitä en kestä, että minulle sanotaan yhtä ja tehdään toista. En sitä, että minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti.

Nyt minä kirjoitan sille. Vaikka onkin tyhmää aina kirjoittaa. Vaikka se ehkä kiusaakin sitä. Vaikkei se ehkä koskaan vastaan ja vaikkei niillä sanoilla ehkä ole sille mitään merkitystä eikä asia enää muutu miksikään. Ainakin minä yritin.

pinnan alla

Sovittelen tuntikausia vaatteita vessan peilin edessä, nihkeällä muovituolilla keikkuen. Japanilaistytöt sanoivat aina, että pukeudun kauniimmin kuin kukaan.

Minä en ymmärrä sellaisista asioista mitään. En osaa ostaa yhtään vaatetta ennen kuin joku toinen sanoo että se on hieno ja voisin elää isoveljen vaatekaapilla jos se vain antaisi siihen luvan.

Mutta nyt teen sen kaiken. Lakkaan kynnet ja kampaan tukan ja laitan huulipunaa. Kävelen korkokengissä ja minihameessa vaikka läpi kaatosateisen kaupungin. En mene enää keittiöönkään pyjamasortseissa.

Näin minä pysyn kasassa. Minä puen itseni ehjäksi. Minä kerään ne sirpaleet joka aamu ja köytän ne yhteen nilkkaketjuilla. Ja kuvittelen että näin ihmiset pitävät minusta enemmän.

are you hated everywhere? do you know and do you care?

Olen kuin varjo, joku sellainen jota päin kävellään kadulla eikä edes huomata. Joku väritön ja äänetön, joka saa seistä huoneen nurkassa eikä se ketään haittaa muttei kukaan kaipaakaan. Se jota ei koskaan pyydetä muttei kielletäkään. Sellainen joka sanoo kiitos ja vastaa kun kysytään eikä jää mieleen kummastakaan: ilkeydestä jos ei kiltteydestäkään. Se tyttö kaukaa Pohjolasta, se vaalea tyttö tai se joku mikälie on sillä nimikin joku mutta se on niin vaikea ettei me turhaan sitä opetella. Se haalea ja mauton, joka ei koskaan uskalla sanoa ei eikä kylläkään. Eikä oikein mitään. Joka ei uskalla vitsailla. Joka ei uskalla tanssia eikä laulaa eikä kimaltaa. Sellainen, joka tietää sopivasti kaikesta ja osaa vähän mitä vaan muttei ole missään mitään erityistä.

Ja niin minä teen, niin minä olen ja sellaisena minä itseni näen, en enää ihan arvottomana mutten minään tärkeänäkään. Muut, ne loistavat ja ottavat tilansa ja osaavat olla tylsiäkin tarpeeksi tyylikkäästi. Ja niiden kuuluukin saada rakkautta ja menestystä. Kun niille annetaan läksiäislahjoja ettemme unohtuisi ja kun niitä muistellaan vielä vuosien päästäkin, minä olen vain se haalea kaiku jostain. Jotain etäisesti tuttua.

Mutta kun minun kaunis ja nuori poikani piirtää perhosia toisille tytöille, en jaksa enää. Antaisitte minun pitää edes ne.

lopulta olemme kuitenkin yksin

Helle sulattaa kaikki ajatukseni, minut ja pääni. Vain sydän on jäässä. Yritän olla sellainen, joka en olisi. Tehdä niin kuin en tekisi. Enkä silti usko. En välitä, ja kuitenkin välitän.

Kaipaan jo nyt niitä, jotka lähtivät. Minusta tuntuu, etten jättänyt niihin mitään jälkeä. Ja että parin viikon päästä ne ovat jo unohtaneet minut. Ne, joiden kanssa elin koko vuoden. Ne jotka olivat minulle perhe enemmän kuin minun perheeni on koskaan ollut.

Kaipaan niitäkin, jotka vielä ovat täällä. Vain muutaman kaupunginosan päässä mutta silti tavoittamattomissa. Poikaa joka ei koskaan kutsu minua mihinkään. Joka ei koskaan ehdi. Ja silti se joka kerta sanoo: nähdään pian. Voisin ajatella vielä, että kaupunki on vähän kauniimpi kun se on täällä vaikkei se olekaan minun. Mutta nyt en enää tiedä.

Kotiinkaan en kaipaa.