Helle sulattaa kaikki ajatukseni, minut ja pääni. Vain sydän on jäässä. Yritän olla sellainen, joka en olisi. Tehdä niin kuin en tekisi. Enkä silti usko. En välitä, ja kuitenkin välitän.
Kaipaan jo nyt niitä, jotka lähtivät. Minusta tuntuu, etten jättänyt niihin mitään jälkeä. Ja että parin viikon päästä ne ovat jo unohtaneet minut. Ne, joiden kanssa elin koko vuoden. Ne jotka olivat minulle perhe enemmän kuin minun perheeni on koskaan ollut.
Kaipaan niitäkin, jotka vielä ovat täällä. Vain muutaman kaupunginosan päässä mutta silti tavoittamattomissa. Poikaa joka ei koskaan kutsu minua mihinkään. Joka ei koskaan ehdi. Ja silti se joka kerta sanoo: nähdään pian. Voisin ajatella vielä, että kaupunki on vähän kauniimpi kun se on täällä vaikkei se olekaan minun. Mutta nyt en enää tiedä.
Kotiinkaan en kaipaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti