Se poika ehti ensin. Se kirjoitti minulle ja viskasi saavillisen kylmää vettä niskaani. Sellaisia sanoja, jotka pitävät paikkansa viimeistä tavua myöten ja joita vastaan minä en voi mitenkään puolustautua. Siitä, miten en vaikenemalla anna kenellekään mitään. Miten se ei riitä, jos aina vain ottaa eikä pelossa elämällä saa mitään. Ja miten sääli se on, koska minussa kuulemma olisi niin paljon jos vain uskaltaisin.
En tiedä, tarkoittaako se sitä, ettei se enää halua nähdä minua, ei tuhlata viimeisiä päiviään minuun. En tiedä, voinko sanoa vastaukseksi mitään, millä olisi väliä. En tiedä, muutunko koskaan.
Tämä päivä oli melkein täydellinen. Kävelin kuumia ja pölyisiä Pariisin katuja. Tuntikaupalla ja kilometrikaupalla. Poikkesin jokaiseen pikkukauppaan ja hymyilin peräänhuutelijoille. Ostin mintuntuoksuisen viuhkan ja maailman kauneimman kukkamekon. Luxembourgin puiston reunalla suloinen ranskalaispoika huusi perääni ja minä pysähdyin. Hymyilin sille leveästi ja se pyysi minun puhelinnumeroani, vaikka vasta kotona huomasin että minulla oli etuhampaiden välissä ruoantähteitä. Huomenna se soittaa, ehkä. Päätin jo, etten välitä, jos se ei soitakaan. Se sai minut kuitenkin hymyilemään koko kotimatkan.
Se oli taas yksi niistä, jotka luulevat näkevänsä minussa jotain. Jotain kaunista, syvää tai kimaltavaa. Niin kuin se tšekkiläispoikakin aikoinaan. Nykyään se näkee minussa jotain toista, jotain paljon rumempaa ja ontompaa. Ja se näkee selvemmin kuin kukaan muu.
6 kommenttia:
Minä olen aivan varma ettei sinussa ole muuta "vikaa" kuin tuo vaikeneminen; jos ei anna persoonastaan, jää muille vieraaksi ja ehkä vähän tasapaksuksi. Olen jo pitkään seurannut blogiasi, siitä välittyy kuva hienosta nuoresta naisesta. Usko vain itseesi.
Jaix
on sekin sinussa, se kaunis ja syvä ja kimaltava! mutta myös tyhjyyttä ja onttoutta, ja sillä on syynsä, mutta joskus se väistyy tai joskus tulee joku joka kestää senkin. ja sitten se väistyy.
hymyilen maailman kauneimmalle kukkamekolle. siinä on tavoitetta - itse tulen aina ostaneeksi yksivärisiä :)
Niin. Sä mietit liikaa ja olet liian tietoinen itsestäsi.
Nimim. Toinen samanlainen
Kiitos Jaix, kiitos kun jätit kommentin ja kiitos siitä mitä sanoit. En useinkaan tunne itseäni hienoksi, enkä edes kovin nuoreksi (...) mutta ihanaa jos jollekin välittyy sellainen kuva - edes sen kautta mitä kirjoitan. Olen aina ollut vaikenija, tai siitä lähtien kun opin että se on varmin tapa suojata itseään. Vanhojen tuttujen ja jurojen suomalaisten kanssa niin pystyy vielä jotenkuten elämään - täällä se onkin osoittautunut paljon haasteellisemmaksi. Itseen uskomiseen on vielä pitkä matka, mutta yritän vähän joka päivä.
Odelma, jotenkin mä arvasin että sä osaisit sanoa jotain. Sä jaksat aina uskoa siihen, että pinnan alta löytyy jotain kimaltavaa. Kiitos siitä. Ja kukkamekko, tosiaan. Siellä kaupan sovituskopissa ei ollut peiliä ja jouduin miettimään väriä suoraan myyjän silmien alla: toisessa kädessä oli kukkamekko ja toisessa yksivärinen sininen. Minä sanoin, että se sininen olisi helpompi. Myyjä sanoi, että se kukkamekko on kauniimpi. Uskoin, uskalsin ja otin sen :). Jonain päivänä puen sen St. Tropez -sandaalien ja panama-hatun kanssa.
Tiina, niin. Mitä tohonkin nyt voi sanoo. Ja miten siitä pääsisi eroon? Toisinaan kyllä tuntuu, et just en ollenkaan oo tietoinen itsestäni, en näe lainkaan sitä mitä muut. Mut mietin liikaa, se on kyl totta.
Niin joo, no ei kai kukaan näe sitä mitä muut. Tarkoitin lähinnä sellaista, että tarkkailee itseään koko ajan... Hmm, en ehkä osaa nyt selittää tätä niin kuin ajattelin.
niin kyl mä ehkä tiina tajuun mitä tarkotat, rupesin vaan ite ajatteleen ihan toista juttua... mut toi on kyl kans totta, ainakin mulla on pakonomainen tarve kontrolloida kaikkea, myös itseäni ja sitä mitä teen. ja olis helpompaa, jos siinä ei ois niin tiukka.
Lähetä kommentti