Vanha ystävä soitti yllättäen ja kertoi omasta pelostaan, ikävästään ja vääristä, noloista tunteistaan. Mietin hetken, mikä kumma minuun iski.
Tunnistin sen tytön vuosien takaa. Hänessä ja minussa. Itsessäni näen vanhan ja sen mikä on nyt, kaiken siinä välillä. Ja yhtä aikaakin. Tytön, joka ei uskalla, ei uskokaan enää. Ja sen, joka puhuu suoraan ja katsoo kirkkain silmin. Olen molempia ja jotenkin myös siinä välissä. Hyvä mieli ja paha, tuleeko meistä koskaan valmiita.
Tasainen, rauhallinen ääni, kun sanon ettei kannata nolostua, ettei meistä kukaan ole sen taitavampi mutta paremmat ajat odottavat. Pitäisiköhän itsekin kuunnella?
3 kommenttia:
Sitä on niin hyvä neuvomaan, tukemaan ja kannustamaan, mutta niin huono itse uskomaan niitä sanoja ja ottamaan onkeensa. :) Sitä opetellessa!
on kans kiva huomata, et on ite kuitenkin kasvanut viidessä vuodessa. oppinut ainakin välillä kulkemaan pää pystyssä, olemaan pelkäämättä ihmisiä ja luottamaan. ja sekin on hyvä, et ne omat sanat kuulostaa kuitenkin aika järkeviltä ja käyttökelpoisilta eikä miltään lohtukliseiltä. oikeel tiel.
Näinpä! Täst on suunta vaan ylös.
Lähetä kommentti