Tänään soitin neljä puhelua Latviaan. Puhuin ja pauhasin, englanniksi ja suomeksi. Kovistelin, läksytin ja kirosinkin melkein. Vaadin tilille. Tuhlasin tunteja työaikaa, omaa ja kollegojen, jotka saivat niskoilleen kaikki jälkiryöpyt. Kuuntelin kamalaa jonotusmusiikkia. Päässä humisi, verenpaine ampaisi pilviin ja vatsahaavaa poltteli.

Ja lopulta, lopulta kun asia vihdoin oli kunnossa, nuori somalialaispoika hihkaisi: Sä taistelit mun puolesta! Enkä minä voinut kuin nauraa.

aamuisin

Aamuisin katselen itseäni peilistä. Saumoista repeillyt ja pehmeäksi kauhtunut pallokuvioinen pumpulipaita. Pitsilahjepöksyt, reisissä mustelmia. Takkutukka petikiharoilla. Poskissa hentoa ruusunpunaa, pureksitut huulet.

Näytän siltä, kuin olisin herännyt jonkun ihanan vierestä. Tai sellaiselta, jonka vierestä joku ihana voisi herätä.

Vääristää se peili.

me yritimme rakastaa mutta minä en jaksanut

"Mutta hän sanoi uskovansa ihmisiin ja rakastavansa ihmisiä. Kysyin miten hän saattoi rakastaa ihmisiä. Rakastamalla yhtä ihmistä rajattomasti, siihen rakkauteen mahtuu rakkaus kaikkiin.

Vaimoni oli totisesti vasemmalle vinoutunut hänkin."

Henrik Tikkanen: Mariankatu 26, 1977

Ihan itse ostin ja vaihdoin vaatehuoneen hehkulampun (1 piste), kylpyhuoneen loisteputken (2 pistettä) ja liesituulettimen lamput (3 pistettä). Ei miesten elämä kovin vaikeaa olekaan. Propatakin osaan, kuulemma. Sain isältäni kotoaläksiäislahjaksi takavarikoidun puukon ja perinnöksi iskuporakoneen, olen varustautunut maailman kaikkiin haasteisiin.

rakkausrunoja

"Älä lausu rakkausrunoja
mä näen niistä painajaisunia
älä katso silmiin, paljastun
olla haluaisin, haluaisin vain sun."

Olavi lauloi tänä aamuna ihan vahingossa sen, mitä olen viime päivät potenut, tajuamattakaan kunnolla. Minun paksuun kuoreeni lyötiin taas kiilaa, heikkoa mutta tuntuvaa. Ja minä olin valmis antautumaan. On helpompi elää ilman rakkautta jos sitä ei voi edes aavistella. Kun saan siitä edes hiljaisen kaiun tai haalean kuvan, olen heti polvillani. Siis, ette härnäisi jos ette aio mitään antaakaan. Ette härnäisi.

toiseksi

Tahtoisin leikata kiharat lyhyiksi ja värjätä platinanvalkeiksi. Tahtoisin panna marjanpunaista huulipunaa joka päivä. Tahtoisin tatuoida iholleni alastomia puita, lauseenpätkiä ja perhosia vatsaan. Tahtoisin kimmoisat, jäntevät lihakset. Tahtoisin oppia puhumaan ruotsia luontevasti, erota kirkosta ja vaihtaa nimeni.

Mutta sittenkin olisin varmaan minä.

Minä lopetan pelkäämisen, nyt.

Jos alan uudestaan, pistäkää minut tilille.

herkkä ja raskassydäminen, avoin ja kovakuorinen

Jostain syystä minä olen aina se tyttö, joka jää yksin.

Tahtoisin olla se, joka on valoa täynnä. Tahtoisin olla hattaraa. Hento ja paksutukkainen, mahtua jokaiseen kainaloon. Tahtoisin olla se, jota kosketaan hellästi ohimennen. Se, jonka kanssa jäädään odottamaan seuraavaa bussia, vaikka se ajaisi kaupungin väärälle laidalle. Se joka saa kasvot loistamaan. Se jolla on lupa ja oikeus ja tila.

Mutta minä olen herkkä ja raskassydäminen. Avoin ja kovakuorinen. Se johon kukaan ei osaa tarttua. Se jolla ei ole paikkaa missään. Se joka pelkää eniten niitä joista pitää. Mitään katumaton mutta yksin. Luja, arka, toisenlaisena varmasti falski. Ja ihana tyttö, tuntemisen arvoinen.

Olla arvokas tällaisena, kelvata. Tai korkeintaan muuttua paremmaksi, ei yhtään toiseksi.

On joku kierre, syöksykierre, loputon johon minä aina jään kiinni, rakkaudessa, ystävyydessä, osana olemisessa. Siitä minä haluaisin päästä. Päästä olemasta se tyttö, joka aina jää yksin.

Tuuletushormissa kolisee tällä tuulella. Sitä minun tulee ikävä, kun muutan täältä pois.

Vuokraisäntä kertoi, että kaikki tytöt ovat muuttaneet täältä pois, kun ovat löytäneet jonkun jonka luona asua. Toissaviikolla se soitti taas: Vieläkö sinä viihdyt? Ja minä: Kyllä.

En minä vielä ole löytänyt ketään.

Laitoin puolukkapirtelöön ruusuvettä, se on kuulemma sellainen rakkausruoka, afrodisiakki. Nyt oksettaa. Ei minussa mikään osa kestä rakkautta.

juoksuaika

Äidin kansakoulun poikien liikkamaikka antoi yhden neuvon: Jos alkaa tehdä mieli, lähtekää lenkille. Lähdin eilen. Ja tänään. Joudun ehkä lähtemään huomennakin.

Toimii erityisen huonosti, kun juoksumusiikkina on Nopsajalan Lanteilla.

tähän jotain pariisin kevättä

Iltapäivällä ajoin kohti kimmeltävää, laskunsa jo aloittanutta marraskuun aurinkoa. Pikku-Huopalahden rantoja, Seurasaaren ohi Meilahteen ja Taka-Töölöön asti. Meinasin eksyä Mäntyniemeen, luulin kaikkia niitä aitoja ja vartijoita turvakodiksi tai joksikin. Nauroin itselleni. Perillä seisoin hetken katselemassa soutustadionia ja muistelin sitä kevättä, jolloin isä toi meidät lukiolaisten SM-kisoihin soutamaan. Puoli bussillista humalaisia Lankkarin sotu-lukiolaisia, stereoissa Bloodhound Gang ja niiden toisten joukossa se yksi ankea poika, joka sanoi tosissaan "ruma kuin rullatuoli".

Kurvasin Café Regattaan. Jonossa yksi mummu ohitteli, mutta toinen piti ovea auki, kun minulla oli toisessa kädessä kahvikuppi ja toisessa lämmin korvapuusti "eikä yhtään välikäsiä". Terassilla oli varpailla kylmä mutta lämmin mieli. Monia koiria ja nuotion ääressä leppoisa näyttelijäherra, lapsenlastensa kanssa ehkä. Yksi pieni poika meni tomerana hakemaan coca colaa sisaruksilleen ja kaatui ja pudotti painavan tarjottimen viimeisellä askelella ennen papan pöytää. Poika itki taakan painoa ja kipua, puolityhjää kokispulloa ja isoa pettymystä. Itku ei herennyt, vaikka näyttelijä otti pojan tiukkaan halaukseen. Siinä kun oli turvallista itkeä.

Minä pyöräilin kotiin varpaat umpijäässä. Leivoin lantturieskoja ja lämmitin eiliset brysselinkaalit. Järjestin paikat, heitin viimeviikkoiset liljat roskikseen, leikkelin tuoreempia. Poltin kynttilää itsemurhaajien ja vihaan kuolleiden transihmisten muistoksi. Illalla kävelin Pirkkolaan ja juoksin toverin rinnalla monta kilometriä.

Olen päättänyt tehdä näistä päivistä taas hyviä. Kiukulla, väkisinkin. Vaikka kukaan ei otakaan minua syliin, kun kaadun ja tahtoisin vain parkua.

love deprivation

Perjantai-iltana yhdeltä puhelin piippasi. Sydän hyppäsi ja hetken uskoin mahdottomaan. Sitten ajattelin: se ei voi olla kukaan muu kuin parasystäväpoika.

Se oli parasystäväpoika. Kuka muukaan poika minulle aamuyöstä kirjoittelisi. Kuka muukaan.

Se kyseli siitä kaljupäisestä, tirskuen kuin pahainen teinityttö. Härnäsi ja kiusoitteli. Herätti nukkuvan pedon.

Koko päivän huokailin (koska olen rakkaudesta ja kiintymyksestä vajaa).

Kollega sanoi: höpöhöpö. Minä huokailin.

kuinka voin auttaa?

Viime päivinä olen miettinyt paljon työtäni. Ahdistunut siitä (niin kuin hälyttävän monesta muustakin elämäni rakenteesta). Epätyöstä, työstä jota tehdään vain rahan takia. On juttuja, joista työssäni pidän, mutta on myös liikaa sellaista, mistä en ollenkaan nauti.

Neljän vapaapäivän (joista yksi meni tentissä ja vallankumousta suunnitellessa, kolme kaiken maailman murheissa velloessa) jälkeen eilinen oli kamala, kaoottinen päivä töissä. Tänään olin väsynyt, migreenissä (taas!) ja iltavuorossa.

Sitten tuli se kaunis turkkilainen poika, joka katseli minua vaivihkaa koko ajan ja minä olin kuin en huomaisikaan. Se puhui ystävälleen turkiksi ja minä suljin korvani. Lähtiessään se huikkasi nopeasti, ujostikin: Sinulla on ihanat silmät. (Ne väsyneet, flunssaiset, itkettyneet, verestävät silmät...)

Ja se mies, joka vastasi: Oikealle tietysti! kun kysyin, kummalle puolelle portaita se haluaa areenalla istumaan. Minä mutristelin suutani ja punastuin vähän ja se jatkoi: Tällä ei sitten ole mitään tekemistä politiikan kanssa. Mä nään, että sä funtsit sitä. Ja minä nauroin, sanoin: Niin funtsinkin.

Ihmiset ovat sentään joskus ihania.

beaujolais nouveau

Oli aika, jolloin asuin Pariisissa. Nyt on toinen aika, aika josta vietän kahdeksan tuntia päivässä Itäkeskuksessa. Lähi-Franprix'sta sai ainakin viittä eri laatua Beaujolais nouveauta. Itäkeskuksen Alkosta saa kahta, joista toinen tulee muovipullossa ja toisen pullossa on kuva Eiffelistä, sydämiä ja teksti "C'est la vie".

Ah, est-ce ? Vraiment ?

yksi maailma

Kylpyhuoneen lamppu paloi yöllä. Kun heräsin puoli kuudelta, ja suihkusta oli rikki sekä valo että lämpö, ajattelin, että ehkä tällaisina päivinä pitäisi vain uskoa hyvällä ja mennä takaisin nukkumaan.

Miten oikeassa olinkaan! Puhelin soi ensimmäisen kerran puoli kahdeksalta, ja se tarkoittaa aina huonoja uutisia. Koko päivän ajattelin: tällainen pätkätyöläisen maanantai. Miksi minä nousin ylös tänä aamuna? Miksi minä oikein menin tänään töihin? Ja miksi, oi miksi en koskaan kuuntele, kun maailmankaikkeus huutaa minun korvaani kurkku suorana?

Salaa pidin siitä, että selvisin (päivän huippuhetki oli, kun kävin yhtä aikaa yhtä ruotsin- ja yhtä ranskankielistä vuoropuhelua kahden eri asiakkaan kanssa – tällaisina aikoina hyvät hetket kannattaa kirjata muistiin). Ja etten ehtinyt ajatella.

Illalla kävin taas teatterissa. Yksin. Eikä se ole minulle vaikeaa. Käydä yksin teatterissa, syödä yksin iltaisin, istahtaa lähijunassa vapaalle paikalle ja toivoa, ettei kukaan tuntematon istuisi viereen. Silti joskus toivon, että saisin jakaa. Ja, kuten siinä näytelmässä, joku rakastaisi minuakin niin lujasti, ettei luopuisi. Olisi valmis taistelemaan; minusta, minun kanssani ja silloin kun en itse jaksa, minun puolestani.

Aplodien aikana ja äsken kasvoja pestessä, pimeässä kylpyhuoneessa, jostain vihlaisi ja huokaisin syvään niin kuin minulla on tapana.

ei minun maailmani tähän kaadu

Pyöräilin Munkkiniemeen ja kävin Maxin kahvilassa syömässä porkkanakakkua, vain koska halusin tietää millaista se olisi. Istuin ikkunapöydässä ja katselin aurinkoa, join kahvia mukista ja luin Tove Janssonia. Kirjoitin vähän suuria sanoja sinikantiseen päiväkirjaan, johon viimeksi olin kirjoittanut 28. marraskuuta 2010. Silloin siitä, miten aina pelkään ihmisiä joista pidän, ja miten väsynyt olen siihen, että kaikki vain kulkevat ohi eivätkä koskaan pysähdy kohdalle.

Vähän aikaa olin melkein onnellinen, kuin kotona.

Tajusin, että minä olen juuri sellainen tyttö, jonka maailma kaatuu. Perhosen siiven iskusta, milloin mistäkin. Se kaatua romahtaa ja syntyy sitten uudelleen, aina vähän kauniimpana.

Sitten pyöräilin lisää, Pikku-Pariisin katuja ja merenrantoja pitkin, minihameessa ja nenänpää jäässä ja tunsin olevani vähän enemmän elossa.

Sisko (se, joka ei ole mitään sukua, mutta on kuitenkin perhettä) sanoi:

"Jonkun pitää osata kesyttää, paijata ja rakastaa sileäksi ja hioutua sinuun. Sellainen kesyttäjä etsii kesytettävää samalla tavalla, vähän eksyneenä. Eikä pelkää antamaasi haastetta, luonteesi on hänelle helmi."

Niin hyvin se minut näkee.

Rakensin päiväpeiton päälle pesän vilteistä ja tyynyistä ja valvoin niin pitkään että nukahdin sinne. Aamulla aurinko paistoi suoraan silmiin, armahtamatta. Tahtoisin käydä talviunille ja herätä vasta kun mihinkään ei kolota.

(eipähän tarvitse pedata sänkyä)

Kaverin tytär kirjoitti isänpäiväkorttiin:

"Terve isä, olet paras isä ja kaikein rakkain vaikka olen jo koululainen ja iso tyttö. Pelaathan minun kanssani aina jalkapalloa. Mennäänkö joskus taas laivalla? Mennäänkö joskus taas lentokoneella? Jos kyyneleitä silmistä minulta tulee, niin silitä minua aina."

Minäkin tahtoisin kirjoittaa.

Tänään ajattelin taas: minä taidan olla sellainen joko-tai-ihminen. Tätä aion ajatella enemmänkin.

Sunnuntai, sunnuntai on minulle vaikea päivä. Silloin tahtoisin nähdä sinut, tehdä jotain kivaa, mitä vain. Sanoin sille pojannäköiselle miehelle. Koska minä luulen, että se ymmärtää. Kuolleet isät ja niiden tyttäret. Vuosipäivät, isänpäivät ja muutaman kyyneleenkin jos ne tulevat.

Se on hämmentynyt ja hämmentää. Mutta luulen, että se voisi kestää yhden särökkään tytön. Yhden, jossa on kolhuja. Sellaisia, joita tulee, kun isät kuolevat ja kaikenlaista tapahtuu. Yhden, joka ei ole kiiltävä mutta seisoo nyt omilla jaloillaan. Ujostelee vähän, muttei hätkähdä vähästä.

Kestää senkin, jos salaatista löytyy ötököitä. Ja lupaa soittaa, jos tuntuu siltä.

Kunpa rakkaus tulisi.
Kunpa rakkaus tulisi
helposti
kepeästi
viiltämättä.
Ilman menneisyyttä.

Kun kulkisin pitkänsillan yli
silmät vuotaisivat vain tuulesta.

Kunpa rakkaus tulisi.

Toissapäivänä kävelin Töölön puistoissa yhden ihanan kanssa.

Eilen vartijapoika pyysi minun puhelinnumeroani (vitsillä) ja kun kysyin asiakkaalta, monta lippua se haluaa, se vastasi: "Kaksi, jos sinäkin tulet" (vitsillä, tiedättehän).

Näkyykö se niin selvästi?

Tänään, ja jo neljänä päivänä, minulla on perhosia vatsassa. Haluaisin kertoa sen kaikille. Sanoa: salli tämä minulle. Maailma ja se joku, joka päättää kuka saa ja kenelle annetaan, kuka jää yksin. Sinä tyttö, ystävä, joka tiedät millaista on kaivata. Sinä hymykuoppainen mies, joka näytät pojalta.

Salli tämä minulle.