Kylpyhuoneen lamppu paloi yöllä. Kun heräsin puoli kuudelta, ja suihkusta oli rikki sekä valo että lämpö, ajattelin, että ehkä tällaisina päivinä pitäisi vain uskoa hyvällä ja mennä takaisin nukkumaan.
Miten oikeassa olinkaan! Puhelin soi ensimmäisen kerran puoli kahdeksalta, ja se tarkoittaa aina huonoja uutisia. Koko päivän ajattelin: tällainen pätkätyöläisen maanantai. Miksi minä nousin ylös tänä aamuna? Miksi minä oikein menin tänään töihin? Ja miksi, oi miksi en koskaan kuuntele, kun maailmankaikkeus huutaa minun korvaani kurkku suorana?
Salaa pidin siitä, että selvisin (päivän huippuhetki oli, kun kävin yhtä aikaa yhtä ruotsin- ja yhtä ranskankielistä vuoropuhelua kahden eri asiakkaan kanssa – tällaisina aikoina hyvät hetket kannattaa kirjata muistiin). Ja etten ehtinyt ajatella.
Illalla kävin taas teatterissa. Yksin. Eikä se ole minulle vaikeaa. Käydä yksin teatterissa, syödä yksin iltaisin, istahtaa lähijunassa vapaalle paikalle ja toivoa, ettei kukaan tuntematon istuisi viereen. Silti joskus toivon, että saisin jakaa. Ja, kuten siinä näytelmässä, joku rakastaisi minuakin niin lujasti, ettei luopuisi. Olisi valmis taistelemaan; minusta, minun kanssani ja silloin kun en itse jaksa, minun puolestani.
Aplodien aikana ja äsken kasvoja pestessä, pimeässä kylpyhuoneessa, jostain vihlaisi ja huokaisin syvään niin kuin minulla on tapana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti