Iltapäivällä ajoin kohti kimmeltävää, laskunsa jo aloittanutta marraskuun aurinkoa. Pikku-Huopalahden rantoja, Seurasaaren ohi Meilahteen ja Taka-Töölöön asti. Meinasin eksyä Mäntyniemeen, luulin kaikkia niitä aitoja ja vartijoita turvakodiksi tai joksikin. Nauroin itselleni. Perillä seisoin hetken katselemassa soutustadionia ja muistelin sitä kevättä, jolloin isä toi meidät lukiolaisten SM-kisoihin soutamaan. Puoli bussillista humalaisia Lankkarin sotu-lukiolaisia, stereoissa Bloodhound Gang ja niiden toisten joukossa se yksi ankea poika, joka sanoi tosissaan "ruma kuin rullatuoli".
Kurvasin Café Regattaan. Jonossa yksi mummu ohitteli, mutta toinen piti ovea auki, kun minulla oli toisessa kädessä kahvikuppi ja toisessa lämmin korvapuusti "eikä yhtään välikäsiä". Terassilla oli varpailla kylmä mutta lämmin mieli. Monia koiria ja nuotion ääressä leppoisa näyttelijäherra, lapsenlastensa kanssa ehkä. Yksi pieni poika meni tomerana hakemaan coca colaa sisaruksilleen ja kaatui ja pudotti painavan tarjottimen viimeisellä askelella ennen papan pöytää. Poika itki taakan painoa ja kipua, puolityhjää kokispulloa ja isoa pettymystä. Itku ei herennyt, vaikka näyttelijä otti pojan tiukkaan halaukseen. Siinä kun oli turvallista itkeä.
Minä pyöräilin kotiin varpaat umpijäässä. Leivoin lantturieskoja ja lämmitin eiliset brysselinkaalit. Järjestin paikat, heitin viimeviikkoiset liljat roskikseen, leikkelin tuoreempia. Poltin kynttilää itsemurhaajien ja vihaan kuolleiden transihmisten muistoksi. Illalla kävelin Pirkkolaan ja juoksin toverin rinnalla monta kilometriä.
Olen päättänyt tehdä näistä päivistä taas hyviä. Kiukulla, väkisinkin. Vaikka kukaan ei otakaan minua syliin, kun kaadun ja tahtoisin vain parkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti