Pyöräilin Munkkiniemeen ja kävin Maxin kahvilassa syömässä porkkanakakkua, vain koska halusin tietää millaista se olisi. Istuin ikkunapöydässä ja katselin aurinkoa, join kahvia mukista ja luin Tove Janssonia. Kirjoitin vähän suuria sanoja sinikantiseen päiväkirjaan, johon viimeksi olin kirjoittanut 28. marraskuuta 2010. Silloin siitä, miten aina pelkään ihmisiä joista pidän, ja miten väsynyt olen siihen, että kaikki vain kulkevat ohi eivätkä koskaan pysähdy kohdalle.
Vähän aikaa olin melkein onnellinen, kuin kotona.
Tajusin, että minä olen juuri sellainen tyttö, jonka maailma kaatuu. Perhosen siiven iskusta, milloin mistäkin. Se kaatua romahtaa ja syntyy sitten uudelleen, aina vähän kauniimpana.
Sitten pyöräilin lisää, Pikku-Pariisin katuja ja merenrantoja pitkin, minihameessa ja nenänpää jäässä ja tunsin olevani vähän enemmän elossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti