Nyt jo makaan lattialla ja huokailen. Mies on huokailija enkä minä tahtoisi olla. Makaan, huokailen, vaikeroin. Kirjoitan sinikantiseen kirjaan kaiken, tänne en uskaltaisi mitään etten paljastu. Kenellekään. Miehelle. Itselleni.
Miksi miksi miksi tämä on aina aina aina niin vaikeaa? Miksi rakkaus ei koskaan tule? Ja kun se tulee se ilkkuu ja irvailee, menee menojaan ja on vihreämpää aidan toisella puolen. On hauras kuin hakaneulalla taivaaseen ripustettu. Miksi minun sydämeeni aina hiipivät väärät ihmiset, vahingossa, lupaa kysymättä?
Hoen itselleni, että tämäkin on vain yksi tarina. Jos tämä olisi totta, en minä olisi näin avoin. En minä uskaltaisi. Nyt kun ei ole mitään pelättävää, nyt kun tämä ei kuitenkaan tapahdu, kaikki padot murtuvat.
Mutta ei minun hölmö ylpeä sydämeni kuuntele järjen ääntä. Minun moraalini on löyhä, se on hiljaa. Sitä ei paljon kiinnosta. Minun sydämeni, se saattaa mennä palasiksi.
*Tuula-Liina Varikselta pihistetty
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti