Olen usein ollut se, joka lähtee. Aloittanut alusta. Silloin kun pitkän taistelun jälkeen sain luvan mennä naapurikaupungin lukioon. Silloin kun muutin Helsinkiin ja aloitin yliopiston. Silloin kun lähdin Brysseliin ja silloin kun palasin sieltä. Silloin kun lähdin Pariisiin ja silloin kun palasin sieltä.
Kun lähtee ja aloittaa uuden, saa olla kuin olisi joku toinen. Mutta joutuu myös katsomaan itseään tarkemmin. Kun menin siihen naapurikaupungin lukioon josta en tuntenut kuin pari yläluokan poikaa, ajattelin, että nyt elämästä tulee täydellistä. Ei tullut, mutta tuli siitä parempaa kuin koskaan – sitten kun tajusin, että kyllä minä olen sen arvoinen. Kun muutin Helsinkiin, hajosin niin pieniksi palasiksi että vuoden päästä oli pakko lähteä Brysseliin pakoon. Kun lähdin Brysseliin, päätin olla uusi Riikka, päätin olla avoin ja luottaa – ja sain turpaani kipeämmin kuin koskaan. Pariisissa tiesin jo, millainen halusin olla. En vain osannut sitä ennen kuin olin jo takaisin Suomessa.
Joka kerran lähtiessä ja uudessa saa ikään kuin luoda itsensä uudestaan – ja joutuu luomaan itsensä uudestaan. Itseään ei voi koskaan jättää kokonaan. Pariisissa yritin olla tyttö, jolla ei ole menneisyyttä. En onnistunut, mutta opin paljon siitä, millaista on elää menneisyydestä huolimatta. (Brysselissä opettelin jo hyväksymään sitä, että menneisyys on.)
Viime vuoden aikana en lähtenyt mihinkään, mutta koin paljon uutta. Tapasin kaikenlaisia uusia ihmisiä, joiden edessä sain luoda itseni uudestaan ja jotka loivat minut, ensin kuvitelman minusta ja sitten pikkuhiljaa minut sellaisena kuin olen heille. Uusien ihmisten kanssa saa sekä olla täysin erilainen kuin on vanhoille ja törmää samalla kaikkeen siihen, mikä on sitkeästi minua eikä koskaan kokonaan muutu. Saa rakentaa itsensä uudelleen samoista vanhoista paloista. Se tekee kipeää mutta siitä tulee ehjemmäksi. Joka kerta on vähän lähempänä totuutta.
Viime päivinä olen puhunut minusta paljon yhden uuden ystävän kanssa, joka näkee minut täysin erilaisena ja kuitenkin täysin samanlaisena kuin minä. Minäkin näen sen, erilaisena ja ehkä samanlaisenakin. Ja tänään pomon kanssa, joka on kuin tuuliviiri, puhuu välillä puutaheinää ja yhtäkkiä totuuksia. Ystävä puhui siitä(kin), miten tunteellinen olen vaikken itse sanonut tunteista sanaakaan. Pomo kysyi minulta aamulla, yhtäkkiä, aiotko sinä lähteä? Pois täältä, tai toisiin maihin? Se sopisi sinulle, kun et ole yhtään sellainen suomalainen. Sinun luonteesi ja kaikki, se on toisesta maailmasta. Luulen, että se ”kaikki” tarkoittaa niitä tunteita myös. Tunteita ja avoimuutta ja vähästä hätkähtämättömyyttä.
Pitkään luulin, että minua on vaikea lukea. Mutta ei ole, minä olen kuin avoin kirja. Joskus (tänään) ehkä vähän vaikeaselkoinen ja aiheesta toiseen hyppelehtivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti