Istuin Merimuseon pienimmässä huoneessa ja katselin roskakorista löytyneitä tehtaan filmejä. Vanhan kauppalan liikenneympyröitä, kokonaisten hallien kokoisia koneita ja Aallon piirtämiä työläisten asuntoja. Ja vaaria, joka opetti tehtaan lapsia hiihtämään. Puusukset, sarkahousut, villatakki ja pipo joka ei vahingossakaan yltänyt korville. Lapsilla punaiset posket ja loistavat silmät ja kaikkien keskellä minun vaarini, joka näytti, miten suksilla kaadutaan. Minun tummakulmainen, mustatukkainen, lempeäsilmäinen vaarini, jonka näin nyt ensimmäisen kerran melkein elävänä. Kysyin vieressä istuvalta pariskunnalta: "Tunsittekstyä Vekin?" ja mietin, millainen ääni sillä ihmeellisellä miehellä oli.
Museon saleissa ihailin puisia veneitä. Seisoin satamassa niin kauan, että sormista ja nenänpäästä lähti tunto ja katselin jäätynyttä, valkoista merta. Ajattelin: näistä isä pitäisi. Niistä filmeistä se olisi tuntenut jokaisen paikan ja jokaisen ihmisen. Vaarista se olisi kertonut kaikkia kaskuja, pelkästään hyvää.
Illalla täti esitteli mummon kauneimpia nappeja.
Minä olen niissä, pienissä palasissa. Ja ne minussa. On niin paljon, mitä haluaisin tuntea. Se peräänantamattomuus, jääräpäisyys. Joku omituinen herkkyys. Ja kuitenkin huolettomuus, ilo. Keneltä ne tulevat?
Tänään on taas isätön olo. Juureton. Koditon. Eikä sitä voi ottaa pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti