Tänään on taas sellainen päivä, kun koko maailman paino kaatuu päälle. Sellainen päivä, että ensin on hyvä mieli, sitten itku kurkussa, sitten hyvä mieli, sitten itku kurkussa, sitten hyvä mieli, sitten itku kurkussa. Sellainen päivä, kun itken lähijunissa. Sellainen päivä, jolloin haluaisin olla niin kuin teflonia mutta kaikki tarttuu minuun ja minä takerrun kaikkeen.
Samanlaisia, kuluneita mutta kipeitä tuntemuksia siitä, miten minä olen aina vääränlainen ja ulkopuolinen ja lopulta kuitenkin yksin. Piirit ovat niin pienet, pienemmäksi käyvät ja kutistuvat ja minä olen niissä kierteissä aina väärässä kohtaa. Niillä on menneisyytensä ja tulevaisuutensa mutta minä olen vain sivustakatsoja, vieraana.
Tänään minä olen taas se, joka on aina yksin. Se jolla ei koskaan lopulta ole ketään, ystäviä tai rakkaita. Se, joka kohtaa ihmiset aina väärinä hetkinä eikä ole koskaan oikein oppinut olemaan. Se, jolle kukaan ei soita lauantai-iltana tai sitten jos soittaakin, en tajua vastata. Se, joka ikuisesti kaipaa jotakuta joka kuuntelisi, jotakuta joka ottaisi syliin.
Olen taas se, jonka on pakko hakata päätään seinään niin kauan että sattuu. Se, jonka on pakko mennä palasiksi kerta toisensa jälkeen ja kerta toisensa jälkeen raapia itsensä kasaan. Yritän uskotella itselleni että yksinäisyys, erilaisuus vain on osa minua, minun tapani olla. Joskus niistä syntyy jotain kaunista ja arvokasta, muutakin kuin tällainen itkuinen ylijäämänainen.
Itkijänainen.
Suoraan en uskalla sanoa, kertoa kenellekään, pyytää mitään. Kiukuttelen, marisen ja vitsailen. Syytän hormoneja; pelkkää peeämässää kaikki tunteisiinkäypyys. Nielen kyyneleeni enkä jaksa asetella näitä sanojanikaan.
2 kommenttia:
Yksinäisyydestäsi ja erilaisuudestasi syntyy jo jotakin arvokasta, kaikki nämä tekstit, tämä blogi. Se, joka kirjoittaa, tarkkailee, hänelle on annettu sivustakatsojan rooli. Ja joskus siitä roolista ehkä hyppää pois, silloin kun se on turvallista.
Se ole huono rooli, mutta raskas kylläkin. Ja huonosti tunnettu. Kerran ystävieni keskellä Ranskassa kerroin kirjoittavani runoja. Eräs heistä sanoi välittömästi sen selittävän paljon. Jossain maailmassa tiedettiin, millaisia runoilijat ovat, ja minun erilaisuuden tunteeni ajoi aikanaan minut siihen maailmaan. Yksi sana paljasti heille hetkessä arvoni, uskoni ja elämänasenteeni. Jossain minut on otettu vastaan ja hyväksytty tavalla, joka sai minut ymmärtämään itsekin tuota toista puoltani.
Kirjoitit: " Olen taas (...) Se, jonka on pakko mennä palasiksi kerta toisensa jälkeen ja kerta toisensa jälkeen raapia itsensä kasaan." Minusta usein tuntuu, että olen kuin feenikslintu, joka luo silkki-ihonsa ja höyhenensä yhä uudelleen.
Jokin on joskus mennyt rikki, ja se on kohdattava ja korjattava yhä uudelleen ja uudelleen. Eikö siihen tarvita suunnatonta vahvuutta?
hei pikku-n, kiitos tosi paljon kommentistasi. olen lukenut sen moneen kertaan ja miettinyt kovasti. en koskaan osaa vastata näin kauniisiin sanoihin yhtä hienosti.
joskus tahtoisin ehdä jotain suurempaa, kirjoittaa jotain oikeaa vaikka mihin panna kaikki tämä erilaisuus ja sivustakatsojan havaitsema. ehkä vielä rohkaistun. totta, että se ei ole helpoin rooli, vaikka niin voisi luulla.
sitäkin mietin paljon, että mikä on se, mikä on mennyt rikki. tuleekohan se koskaan ehjäksi?
Lähetä kommentti