Kivusta ja
surusta nämä sanat aina tulevat. Se on yksi syy, miksi en voi päästää irti.
Minä olen näissä sanoissa. Nämä ovat minä, muuta en uskalla olla. Ja nämä sanat
syntyvät kivusta.
Mitä jos minun
ääneni katoaa? Mitä jos se katoaa, kun tämä kipu katoaa? Mitä minä sitten olen?
Minä odotan,
että tämä kipu menisi pois, kuivuisi kokoon, kuihtuisi. Minä tahdon, että joku
ottaisi sen pois. Mutta minä itse olen niin kiinni tässä kivussa, niin
rakastunut tähän kipuun. Pelkään ettei ilman tätä kipua ole minuakaan.
Kaikki pojat
ihastuvat niihin kauniisiin, iloisiin, kepeisiin tyttöihin. Mutta minä en ole
sellainen. Vaikka kuinka hyppäisin, heittäisin päätä taaksepäin ja nauraisin
ääneen, punaisin huulet ja panisin mekon ja laulaisin, minä en ole kepeä.
Minussa on aina tämä kipu, tämä raskas mieli.
Enkä minä tiedä,
häviääkö se koskaan, paraneeko se, loppuuko se kipu koskaan. Ja mitä minuun
sitten jää. Mitä minuun jää, jos kaikki tämä kipu ja paino otetaan pois? Mitä
minä sitten olen, riittääkö minusta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti