"Ja olimme varmat siitä ettei miehen unelma ainakaan ollut naispuolinen taiteilija. Tai ei ainakaan kirjailija. Eikä maalari. Eikä näyttelijäkään. Ei mikään ailahtelija. Ei myrskyisä mielikuvitusihminen. Ei nerotar, herra paratkoon."
- -
"Kesti tosi kauan ennen kuin minä aloin aprikoida ja oivaltaa ambivalenssin kaavaa itsessäni ja ihmissuhteissani. Kului kaksikymmentäkuusi vuotta ennen kuin ymmärsin ailahtelevani suuressa lautakeinussa jonka toisessa päässä vauhtia niijasi faija ja toisessa päässä mutsi.
En tiennyt kumman lykkimisestä ottaisin oppia.
Faijan repaleinen levottomuus ja romanttinen menneisyyskaipuu vaiko mutsin velvollisuudentuntoinen piukkuus ja ankara sosialistinen nykyhetkirealismi.
Mutsin suurieleinen uhrautuvuus vaiko faijan hurvittelevat intohimot."
- -
"[- -] tajusin ensimmäisen kerran elämässäni että kirjoittaakseni ajatuksiani paperille tarvitsen jatkuvaa ristiaallokkoa, paineita, ärsytyksiä, kriisejä. Tarvitsen tunnetta että luuni ovat solmussa ja aivot muhelona."
- -
"Itken sinulle itseni auki.
Kirjoitan sinulle itseni auki. Ensimmäistä kertaa minulla on tunne etten sana sanalta kapene vaan paisun ja etten lause lauseelta litisty vaan lavenen.
Sinun kanssasi minä tajuan konkreettisesti [- -] että minun yksinäisyyteni on poreilevaa, luovaa yksinäisyyttä. Jota minun ei pidä pelätä vaan josta minun tulee rohkeasti ammentaa."
Anja Kauranen - Sonja O. kävi täällä (6. painos: 184, 215, 224, 257)
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
tiistai 16. helmikuuta 2010
lohturuoaksi laitoin nakkeja ja ranskalaisia
Eilen itkin ja riehuin, en saanut sanaa suustani nyyhkytin vain pojan villapaitaan kaiken ikävän. Se piti minusta kiinni, maanitteli, hyssytteli ja kiroilikin lopulta, lintsasi luennolta ja kantoi huolta, melkein työnsi haarukkaa suuhun että saisi minut rauhoittumaan. Tai olemaan hiljaa. Illalla se tuli vielä katsomaan olenko kunnossa, toi kirjansa ja lohtukaakaota. Minä hymyilin jo opeteltua hymyä, sitä kiiltokuvaa ulkokuorta kivikovaa.
Päätin että tänään sanon anteeksi ja miltä minusta tuntuu mutta pyykkikassi kainalossa minä sanoin vain että joo lähden kahville mutta minulle on pyykit kesken ja siellä on kylmä, sinulla on aika vähän päälläkin se sanoi. Enkä mennyt. Pojan pikkuveli tuli kaupunkiin ja nyt en ehdi viiteen päivään ainakaan sanoa yhtään tärkeää lausetta. Enkä saa olla mustasukkainen siitä, jos se ei tule, koska pikkuveljistä ei saa olla mustasukkainen vaikka kaikista muista olisi.
Ja minä käyttäydyin täydellisesti, taas minä osasin sen: hymyilin valloittavasti, ojensin käteni ja puristin reippaasti, kyselin lennosta, olin pahoillani ja toivotin hauskaa päivää. Miten paksu se kuori on ja miten paljon se säkenöi, eilen juttelin koko kotimatkan ydinvoimaa opiskelevan ranskalaispojan kanssa ja sain sen nauramaan moneen kertaan, illalla flirttailin italialaispojille ja mitä kauempana ne ovat, sitä paremmin minä osaan. Mitä lähemmäs ne tulevat, sitä enemmän minä menen rikki.
Minä inhoan viettää iltani sellaisten ihmisten kanssa joista en pidä; vain siksi että on pakko. Ja minä inhoan itseäni vielä enemmän siksi että inhoan. Minä takerrun ja ikävöin ja haaveilen mahdottomista ja jostain helvetin syystä se silti tuntuu olevan minun puolellani vaikka jo sysäsikin minut toiselle sijalle tai mille tahansa loppupään sijalle joka on ensimmäisen takana ja siksi ihan liian huono.
Minuun hiipii pelko siitä, että joudun muistelemaan Pariisista surullisia asioita ja siitä, että jos nyt menen takaisin Suomeen en koskaan enää pääse lähtemään. Se tarraa minuun kiinni eikä päästä mihinkään, minä jään jumiin ja minä tyydyn siihen väärään osaan. Minä pelkään etten uskalla lähteä ilman syytä ja uhrautuminen rakkauden eteen olisi ollut juuri sopivan kokoinen syy.
Minä yritän tehdä hyviä muistoja, vain sellaista mistä pidän. Istuin Luxembourgin puistossa vihreällä metallituolilla kirjoittamassa siniseen muistikirjaan ja haistelin makeita sätkiä. Kävelin kapeita kujia, eksyin enkä löytänyt mitä etsin, mutta löysin paljon muuta. Tuileries’n puiston ja hallien puiston ja mielenosoituksen ja nappikaupan ja vanhoja miehiä pelaamassa petankkia. St. Sulpicen ja St. Eustachen joka ensin tuntui liian valoisalta, kirkkojen kuuluu olla synkkiä ja tunkkaisia niin että siellä muistaa paikkansa. Mutta kuitenkin minä sytytin yhden sinisen kynttilän, ajattelin että joskus minulle tulee vielä yhtä kevyt olo kuin se liian valoisa kirkko minä opin hyväksymään koko historian joka painaa kuin riippakivi ja jätän sen taakseni. En vastannut miehille jotka huutelivat perääni, olin kylmä ja kopea jääprinsessa mutta kun yksi kääntyi liikennevaloissa vilkaisemaan minua ja hymyili kettuheijastimelle niin minä hymyilin takaisin. Yhtäkkiä menin elokuviin, katsomaan sellaista elokuvaa mikä meidän piti pojan kanssa katsoa yhdessä mutta minun teki mieli ja tuntui hyvältä tehdä yksin jotain sellaista eikä aina odottaa ketään.
Söin liikaa irtokarkkeja ja aamulla pitää mennä töihin liian aikaisin ja miksen voisi kerrankin lopettaa iloiseen lauseeseen. No, minähän olen se surullinen tyttö.
Päätin että tänään sanon anteeksi ja miltä minusta tuntuu mutta pyykkikassi kainalossa minä sanoin vain että joo lähden kahville mutta minulle on pyykit kesken ja siellä on kylmä, sinulla on aika vähän päälläkin se sanoi. Enkä mennyt. Pojan pikkuveli tuli kaupunkiin ja nyt en ehdi viiteen päivään ainakaan sanoa yhtään tärkeää lausetta. Enkä saa olla mustasukkainen siitä, jos se ei tule, koska pikkuveljistä ei saa olla mustasukkainen vaikka kaikista muista olisi.
Ja minä käyttäydyin täydellisesti, taas minä osasin sen: hymyilin valloittavasti, ojensin käteni ja puristin reippaasti, kyselin lennosta, olin pahoillani ja toivotin hauskaa päivää. Miten paksu se kuori on ja miten paljon se säkenöi, eilen juttelin koko kotimatkan ydinvoimaa opiskelevan ranskalaispojan kanssa ja sain sen nauramaan moneen kertaan, illalla flirttailin italialaispojille ja mitä kauempana ne ovat, sitä paremmin minä osaan. Mitä lähemmäs ne tulevat, sitä enemmän minä menen rikki.
Minä inhoan viettää iltani sellaisten ihmisten kanssa joista en pidä; vain siksi että on pakko. Ja minä inhoan itseäni vielä enemmän siksi että inhoan. Minä takerrun ja ikävöin ja haaveilen mahdottomista ja jostain helvetin syystä se silti tuntuu olevan minun puolellani vaikka jo sysäsikin minut toiselle sijalle tai mille tahansa loppupään sijalle joka on ensimmäisen takana ja siksi ihan liian huono.
Minuun hiipii pelko siitä, että joudun muistelemaan Pariisista surullisia asioita ja siitä, että jos nyt menen takaisin Suomeen en koskaan enää pääse lähtemään. Se tarraa minuun kiinni eikä päästä mihinkään, minä jään jumiin ja minä tyydyn siihen väärään osaan. Minä pelkään etten uskalla lähteä ilman syytä ja uhrautuminen rakkauden eteen olisi ollut juuri sopivan kokoinen syy.
Minä yritän tehdä hyviä muistoja, vain sellaista mistä pidän. Istuin Luxembourgin puistossa vihreällä metallituolilla kirjoittamassa siniseen muistikirjaan ja haistelin makeita sätkiä. Kävelin kapeita kujia, eksyin enkä löytänyt mitä etsin, mutta löysin paljon muuta. Tuileries’n puiston ja hallien puiston ja mielenosoituksen ja nappikaupan ja vanhoja miehiä pelaamassa petankkia. St. Sulpicen ja St. Eustachen joka ensin tuntui liian valoisalta, kirkkojen kuuluu olla synkkiä ja tunkkaisia niin että siellä muistaa paikkansa. Mutta kuitenkin minä sytytin yhden sinisen kynttilän, ajattelin että joskus minulle tulee vielä yhtä kevyt olo kuin se liian valoisa kirkko minä opin hyväksymään koko historian joka painaa kuin riippakivi ja jätän sen taakseni. En vastannut miehille jotka huutelivat perääni, olin kylmä ja kopea jääprinsessa mutta kun yksi kääntyi liikennevaloissa vilkaisemaan minua ja hymyili kettuheijastimelle niin minä hymyilin takaisin. Yhtäkkiä menin elokuviin, katsomaan sellaista elokuvaa mikä meidän piti pojan kanssa katsoa yhdessä mutta minun teki mieli ja tuntui hyvältä tehdä yksin jotain sellaista eikä aina odottaa ketään.
Söin liikaa irtokarkkeja ja aamulla pitää mennä töihin liian aikaisin ja miksen voisi kerrankin lopettaa iloiseen lauseeseen. No, minähän olen se surullinen tyttö.
maanantai 15. helmikuuta 2010
la fille muette
Tanskalaispoika sanoi minulle, että se on monta kertaa halunnut mennä ripittäytymään. Mutta aina kun se puhuu minulle, siitä tuntuu yhtä hyvältä kuin ripittäytymisen jälkeen ehkä tuntuisi. Kun avaa sydämensä ja joku ottaa sen vastaan.
Sydänsuruinen naapurini avautui minulle illallispöydän ääressä, kun viattomasti kysyin ҫa va. Ei seuraavallakaan kerralla esittänyt iloisempaa kuin oli. Kymmenen vuoden takainen paras ystävä kertoi kolmannessa lauseessa elämänsä kipeimmästä haavasta.
Tuntuu hyvältä olla luotettu. Tuntuu oudolta olla uskottu, varsinkin kun ei itse koskaan osaa avata suutaan ja kertoa mihin sattuu. Ei silloinkaan kun toinen kietoo vahvat kätensä ympärilleni; ne kädet joiden pitäisi kuulua pelkästään sille toiselle tytölle. Nostaa minut pystyyn, antaa minulle ruokaa ja lintsaa luennolta vain koska minulla on paha olo. Enkä minä osaa muuta kuin itkeä ripsivärit potkille ja kiroilla suomeksi.
Minä luen ihmiset laatikoihin, kaikki samaan ryhmään ja laitan sen minua vastaan. Eivät ne ymmärrä minun surujani. Ja lehdessä kerrotaan, miten 25 ihmistä kuoli junaonnettomuudessa; miten ihmiset uhraavat henkiä urheilun edestä; miten lastaan vuosikausia vankina pitänyt isä osaa vaatia tyttäreltään rahaa muttei pyytää anteeksi. Luin yhtä blogia, jonka kirjoittaja kertoi vuosia jatkuneista syöpähoidoista ja samaan hengenvetoon jaksoi sanoa, että kaikki on kuitenkin ihan hyvin.
Mikä lupa minulla edes on itkeä yhtä särkynyttä sydäntä? Ja mitä siitä todellakaan kaiken tämän jälkeen sanoisi.
Sydänsuruinen naapurini avautui minulle illallispöydän ääressä, kun viattomasti kysyin ҫa va. Ei seuraavallakaan kerralla esittänyt iloisempaa kuin oli. Kymmenen vuoden takainen paras ystävä kertoi kolmannessa lauseessa elämänsä kipeimmästä haavasta.
Tuntuu hyvältä olla luotettu. Tuntuu oudolta olla uskottu, varsinkin kun ei itse koskaan osaa avata suutaan ja kertoa mihin sattuu. Ei silloinkaan kun toinen kietoo vahvat kätensä ympärilleni; ne kädet joiden pitäisi kuulua pelkästään sille toiselle tytölle. Nostaa minut pystyyn, antaa minulle ruokaa ja lintsaa luennolta vain koska minulla on paha olo. Enkä minä osaa muuta kuin itkeä ripsivärit potkille ja kiroilla suomeksi.
Minä luen ihmiset laatikoihin, kaikki samaan ryhmään ja laitan sen minua vastaan. Eivät ne ymmärrä minun surujani. Ja lehdessä kerrotaan, miten 25 ihmistä kuoli junaonnettomuudessa; miten ihmiset uhraavat henkiä urheilun edestä; miten lastaan vuosikausia vankina pitänyt isä osaa vaatia tyttäreltään rahaa muttei pyytää anteeksi. Luin yhtä blogia, jonka kirjoittaja kertoi vuosia jatkuneista syöpähoidoista ja samaan hengenvetoon jaksoi sanoa, että kaikki on kuitenkin ihan hyvin.
Mikä lupa minulla edes on itkeä yhtä särkynyttä sydäntä? Ja mitä siitä todellakaan kaiken tämän jälkeen sanoisi.
tuhlaajatyttö
Äiti kertoi serkusta, joka valmistuu keväällä lääkäriksi. Siitä, joka on minua vain kuusi viikkoa vanhempi ja jolla on lukioaikainen tyttöystävä.
Ei kuulemma tohtisi mennä valmistujaisjuhliin, kun siellä ollaan aina niin hienoina. Itselle tulee sellainen olo, että on huonompi.
Ai, siksikö kun sinun omat lapsesi ovat niin epäonnistuneita? en malttanut olla kysymättä. Vaikka kai se yrittää ymmärtää, niin kuin isä olisi ymmärtänyt.
Sanoin sille, että voit kertoa, ettei minulla ole aikaa valmistua tai vakiintua, asettua aloilleni. Voit sanoa, että isona minä aion voittaa Nobelin rauhanpalkinnon. Tai kirjallisuuspalkinnon. Tai molemmat.
Ehkä silloin saisin karistaa tämän tuhlaajatytön roolin harteiltani.
Ei kuulemma tohtisi mennä valmistujaisjuhliin, kun siellä ollaan aina niin hienoina. Itselle tulee sellainen olo, että on huonompi.
Ai, siksikö kun sinun omat lapsesi ovat niin epäonnistuneita? en malttanut olla kysymättä. Vaikka kai se yrittää ymmärtää, niin kuin isä olisi ymmärtänyt.
Sanoin sille, että voit kertoa, ettei minulla ole aikaa valmistua tai vakiintua, asettua aloilleni. Voit sanoa, että isona minä aion voittaa Nobelin rauhanpalkinnon. Tai kirjallisuuspalkinnon. Tai molemmat.
Ehkä silloin saisin karistaa tämän tuhlaajatytön roolin harteiltani.
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
polvet ruvella
Eilen nuori, kaunis Suomeen hullaantunut ranskalaispoika hymyili minulle valloittavasti ja sanoi: ”Oikeastaan pidän sinun maastasi niin paljon siksi, että suomalaistytöt ovat niin kauniita”. Minä nauroin heleästi ja sanoin kiitos.
Ja saman tien aloin epäillä, onko minulla oikeutta olla niin röyhkeä. Onko minulla oikeutta uskoa siihen, että jos joku sanoo suomalaistyttöjen olevan kauniita, se voi tarkoittaa, että minäkin kuulun siihen ryhmään ja olen sen pojan mielestä kaunis. Vaikka se poika vain flirttailee niin kuin ranskalainen rakastaja osaa ja vaikka minä valkoisissa kiharoissani ja sinisissä silmissäni ja punaisessa röyhelöhameessani voisin uskoakin sen sanoihin, ainakin jos olisin joku toinen.
Minä tiedän jo, että olen arvokas ihminen. Hyvä ja häikäisevä ja terävä tyttö. Sellainen, jota kuuluisi kohdella hyvin ja käsitellä hellästi.
Silti se on niin helvetin vaikeaa uskoa, kun kerran on oppinut ettei ole minkään arvoinen. Kun on opetettu siihen, ettei ole oikeutta avata suutaan tai olla mitään mieltä tai erottua tai ylipäätään olla olemassa. Minä en ole sama ihminen kuin kymmenen tai viisitoista vuotta sitten. Minä en näytä samalta, en ajattele samalla tavalla enkä haaveile samoista asioista. Ja silti minulla on edelleen polvet ruvella; edelleen minä olen se surullinen tyttö.
Minä olen edelleen se tyttö, joka kulkee käytävissä ja sulkee palo-ovet hiirenhiljaa perässään, koska pelkää niin paljon paukahtelua.
Ja saman tien aloin epäillä, onko minulla oikeutta olla niin röyhkeä. Onko minulla oikeutta uskoa siihen, että jos joku sanoo suomalaistyttöjen olevan kauniita, se voi tarkoittaa, että minäkin kuulun siihen ryhmään ja olen sen pojan mielestä kaunis. Vaikka se poika vain flirttailee niin kuin ranskalainen rakastaja osaa ja vaikka minä valkoisissa kiharoissani ja sinisissä silmissäni ja punaisessa röyhelöhameessani voisin uskoakin sen sanoihin, ainakin jos olisin joku toinen.
Minä tiedän jo, että olen arvokas ihminen. Hyvä ja häikäisevä ja terävä tyttö. Sellainen, jota kuuluisi kohdella hyvin ja käsitellä hellästi.
Silti se on niin helvetin vaikeaa uskoa, kun kerran on oppinut ettei ole minkään arvoinen. Kun on opetettu siihen, ettei ole oikeutta avata suutaan tai olla mitään mieltä tai erottua tai ylipäätään olla olemassa. Minä en ole sama ihminen kuin kymmenen tai viisitoista vuotta sitten. Minä en näytä samalta, en ajattele samalla tavalla enkä haaveile samoista asioista. Ja silti minulla on edelleen polvet ruvella; edelleen minä olen se surullinen tyttö.
Minä olen edelleen se tyttö, joka kulkee käytävissä ja sulkee palo-ovet hiirenhiljaa perässään, koska pelkää niin paljon paukahtelua.
torstai 11. helmikuuta 2010
you gave me a story to tell - what more there is to give?
Tänään olen vihannut niitä, jotka sanovat yhtä ja tekevät juuri päinvastoin. Niitä poikia, jotka lirkuttelevat yön pimeät tunnit täyteen ja katoavat aamulla jälkeä jättämättä kuin niissä sanoissa ei olisi ollut mitään sydäntä; kuin niitä ei koskaan olisi sanoiksi puettukaan. Ja niitä, jotka antavat kaikkensa ja juoksevat sitten toisten tyttöjen syleihin; sanovat tärkeäksi ja katoavat tehden tyhjäksi kaiken sen mitä on sanottu.
Luulisi, että sellaista on helpompi tehdä niille satunnaisille tytöille (käytin mielessäni – ja yksin ääneen puhuessani – nimitystä "random koipi", mutta täällä sen voi kuulla joku sellainenkin, joka ymmärtää miten ruma sävy sillä on) kuin ystävälle. Epäilin niin, mutta miten paljon oikeastaan voi tietää silloin, jos toinen ei ole puolustamassa itseään ja sanojaan. Jos on päiväkausia miettinyt yksin mielessään niitä sanoja, niitä juuri, pelkkiä sanoja joita jokainen osaa laittaa peräkkäin ja oikeaan järjestykseen vaikkei tarkoittaisikaan. Silloin on vaikeaa uskoa enää siihen, minkä tuntee todeksi. Ja vaikeaa on päästää irti siitä ylpeydestä, joka estää kysymästä.
Kuten sanottu, minä en koskaan pystyisi sellaiseen. Saatan sanoa mitä tahansa, koska pelkään konflikteja ja toisen satuttamista ja irti päästämistä; sitä miten paljon minuun sattuu jos luovutan ja irrotan. Mutta jos minun sanani ovat tyhjiä, sen kuulee kuurokin. Ja jos vaikenen; no, kaikki tietävät mitä se merkitsee.
Ehkä elämästä selviäisi helpommalla, jos osaisi tehdä niin. Sanoa lirkutella juuri sitä mitä odotetaan ja sitten kääntää takkinsa ja kumartaa vastaalle. Ehkä se taito tekee menestyjistä menestyjiä. Mutta tekeekö se ihmisiä? Tai ihmisistä onnellisia?
Ylpeys ei tee minua onnelliseksi; se kovettaa. Isäni opetti, ettei mitään saa hyväksyä kysymättä. Mutta ehkei se aina tarkoita sitä, että pitäisi huutaa niin kovaa kuin jaksaa; niin kovaa että se peittää alleen kaiken muun. Ehkä joskus pitää nöyrtyä, sanoa suoraan miltä minusta tuntuu eikä antaa toisen arvailla ja uskaltaa kysyä miksi. Kuulla toisen kuiskaukset ja pelkät hiljaiset hymyt, pitkät surulliset katseet. Ne vastaukset eivät aina ole sitä mitä haluaisin. Ehkä minun pitäisi tarkemmin lukea kysymykset.
Minä opettelen ja kaikesta uudesta tulee kolhuja. Minä en halua antaa kenenkään talloa enää, mutten minä halua tulla kovaksikaan. Minä haluan olla hellä ja hyvä, vaikka ihmiset eivät aina ole sitä mitä haluaisin. Olen päästänyt irti niin monesta, mutta enää en haluaisi menettää. Vaikka elämä ei menekään niin kuin elokuvissa. Ne ovat silti antaneet minulle kaikki minun tarinani.
Myöhemmin minä voin sitten kirjoittaa niille sellaiset loput kuin itse haluan.
Luulisi, että sellaista on helpompi tehdä niille satunnaisille tytöille (käytin mielessäni – ja yksin ääneen puhuessani – nimitystä "random koipi", mutta täällä sen voi kuulla joku sellainenkin, joka ymmärtää miten ruma sävy sillä on) kuin ystävälle. Epäilin niin, mutta miten paljon oikeastaan voi tietää silloin, jos toinen ei ole puolustamassa itseään ja sanojaan. Jos on päiväkausia miettinyt yksin mielessään niitä sanoja, niitä juuri, pelkkiä sanoja joita jokainen osaa laittaa peräkkäin ja oikeaan järjestykseen vaikkei tarkoittaisikaan. Silloin on vaikeaa uskoa enää siihen, minkä tuntee todeksi. Ja vaikeaa on päästää irti siitä ylpeydestä, joka estää kysymästä.
Kuten sanottu, minä en koskaan pystyisi sellaiseen. Saatan sanoa mitä tahansa, koska pelkään konflikteja ja toisen satuttamista ja irti päästämistä; sitä miten paljon minuun sattuu jos luovutan ja irrotan. Mutta jos minun sanani ovat tyhjiä, sen kuulee kuurokin. Ja jos vaikenen; no, kaikki tietävät mitä se merkitsee.
Ehkä elämästä selviäisi helpommalla, jos osaisi tehdä niin. Sanoa lirkutella juuri sitä mitä odotetaan ja sitten kääntää takkinsa ja kumartaa vastaalle. Ehkä se taito tekee menestyjistä menestyjiä. Mutta tekeekö se ihmisiä? Tai ihmisistä onnellisia?
Ylpeys ei tee minua onnelliseksi; se kovettaa. Isäni opetti, ettei mitään saa hyväksyä kysymättä. Mutta ehkei se aina tarkoita sitä, että pitäisi huutaa niin kovaa kuin jaksaa; niin kovaa että se peittää alleen kaiken muun. Ehkä joskus pitää nöyrtyä, sanoa suoraan miltä minusta tuntuu eikä antaa toisen arvailla ja uskaltaa kysyä miksi. Kuulla toisen kuiskaukset ja pelkät hiljaiset hymyt, pitkät surulliset katseet. Ne vastaukset eivät aina ole sitä mitä haluaisin. Ehkä minun pitäisi tarkemmin lukea kysymykset.
Minä opettelen ja kaikesta uudesta tulee kolhuja. Minä en halua antaa kenenkään talloa enää, mutten minä halua tulla kovaksikaan. Minä haluan olla hellä ja hyvä, vaikka ihmiset eivät aina ole sitä mitä haluaisin. Olen päästänyt irti niin monesta, mutta enää en haluaisi menettää. Vaikka elämä ei menekään niin kuin elokuvissa. Ne ovat silti antaneet minulle kaikki minun tarinani.
Myöhemmin minä voin sitten kirjoittaa niille sellaiset loput kuin itse haluan.
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
hiljainen tyttö, sokea tyttö
Olen istunut viisi päivää aloillani, kahviloissa ja keittiöissä ja tv-huoneissa, kirjoittamassa kirjeitä ja tarinoita tytöstä, jolla on salanimi ja oikeasti se tyttö olen minä, mutta ne tarinat ovat liian kipeitä omiin nimiin. Olen kirjoittanut raastavia sanoja, uudelleen ja uudelleen saamatta niitä silti oikeaan järjestykseen. Olen vaeltanut kaupungin suurimman kirjakaupan käytäviä loputtomia aikoja, kasannut syliini rakkaimpia klassikoita ja laittanut surutta ruokarahat menemään; ei minulle ruokakaan maistu. Olen lukenut Simone de Beauvoiria lähijunissa ja Marguerite Duras’ta opiskelijaruokalassa. Päättänyt ryhtyä Suomen seuraavaksi Waltariksi. Huutanut suoraa äänetöntä huutoa ja silti näyttänyt ulospäin järkkymättömälle kuin kallio.
Haluaisin huutaa ääneen kirosanoja ja paiskoa tavaroita ja raivota. Jos olisi joku jolle raivota. Haluaisin esittää kysymyksiä, haluaisin saada vastauksia. Jos olisi joku vastaamassa. Haluaisin luhistua kylpyhuoneen lattialle itkemään lohdutonta itkua, jos joku sen jälkeen silittäisi hiljaa päätäni. Haluaisin laittaa sanan sanaa vastaan, jos joku olisi edes seisomassa sanojensa takana.
Nyt olen niin hämmentynyt, etten pysty mihinkään niistä. En ymmärrä enkä uskalla siksi tehdä mitään hätiköityä. Minulla ei ole mitään välineitä käsitellä tällaisia tilanteita. Paitsi muistikirjat ja mustekynät.
Este jätti minulle jokin aika sitten ihanan kommentin, jossa sanottiin näin: ”Sä olet se tyttö, joka kirjoittaa niin täydellisen hyvin, että jokaisen postauksen jälkeen joutuu [– –] ihmettelemään sitä taitoa, millä sä puet tunteesi sanoiksi”. Kesti hetken, ennen kuin tajusin mikä hämmentävä ajatus noissa sanoissa on. Minäkö muka olisin sellainen tyttö, joka pukee tunteensa sanoiksi? Siis sellainen tyttö, joka osaa sanoa, mitä tuntee. Hymähtelin epäuskoisesti ja jos muutama ilta sitten ei olisi itkettänyt niin kovasti, olisin nauranut ääneen näille sanoille.
Minä olen se tyttö, joka ei koskaan ole oppinut sanomaan mitä se haluaa. Joka ei koskaan ole oppinut sanomaan oikein mitään. Minä olen se tyttö, joka ei sano mitään silloin kun se rakastaa eikä mitään silloin kun sitä loukataan. Minä olen se tyttö, jonka kaikki parisuhteet ovat kaatuneet sanojen puutteeseen. Se tyttö, jonka on vaikeaa pitää ystäviäkään, koska se ei ikinä uskalla kertoa niille, mitä sen mielessä liikkuu. Se tyttö joka ajattelee, että sillä ei ole oikeutta avata suutaan ja odottaa, että joku kuuntelee. Se tyttö joka uskoo vielä 26-vuotiaanakin, että kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi, niin kuin se ihan todella olisi jotain niin erikoista ettei kukaan.
On hassua, että joku pitää minua ihan toisenlaisena tyttönä. Vaikka joku sellainen, jota en ole koskaan nähnyt. On hassua, että tämä tyttö näissä sanoissa ja se tyttö niiden sanojen takana voivat olla kaksi niin erilaista. Duras sanoo, että kirjoittaminen on huutamista ilman meteliä; ”écrire c’est hurler sans bruit”. Minä, joka unohdin miten huudetaan, opin huutamaan äänettä kovempaa kuin koskaan. Ja ehkä kirjoittaminen on nimenomaan sanoiksi pukemista, se on niiden tekemistä ja muokkaamista ihan toisella tavalla kuin puhuminen.
Ihan ensiksi Esten sanat luettuani ajattelin, että onpa hullua. Minä en koskaan ole osannut näyttää tunteitani. Voi, miten kummallinen kuva minulla itsestäni on, väärä, ja niin sitkeästi kiinni. Se, että osaa sanoa mitä tuntee, on kaukana siitä, että osaa näyttää tunteensa. Ja jos minä jotain osaan, niin sen. Tai ei minun oikeastaan tarvitse edes näyttää mitään; jos minä tunnen, se ei pelkästään näy vaan se on niin syvää että sitä tunnetta on mahdotonta enää erottaa minusta, meidän ääriviivamme menevät sekaisin ja muuttuvat yhdeksi enkä minä ole edes mikään tunteen näyttämö tai kangas vaan minä olen itse koko se tunne.
Miten hauskaa ihmisillä mahtaakaan olla, kun he lukevat minua kuin avointa kirjaa vaikken sano sanaakaan. Ei ole ihme, että minulta on niin helppo vetää se matto jalkojen alta ja iskeä suoraan palleaan, kun kaikista suojamuureistani huolimatta olen ihmisten edessä kuin alasti.
Minä en koskaan pystyisi sanomaan toiselle kirkkain silmin mitään ja tekemään sen jälkeen täysin vastoin sanomaani. Kukaan ei koskaan uskoisi minua. Minä en koskaan pystyisi sanomaan toiselle, että se on tärkeä tai kiinnostava ja sitten hylkäämään sen kylmästi ilman mitään järkevää selitystä. Minä olen niin läpinäkyvä, ettei se selitys jäisi keneltäkään huomaamatta.
Miten kummallista, että minä olen aina kuvitellut olevani salaperäinen ja vaikeatulkintainen. Oikeasti minä olen kuin lasista tehty ja ainut joka ei näe sen läpi olen minä, kieroine silmineni.
Haluaisin huutaa ääneen kirosanoja ja paiskoa tavaroita ja raivota. Jos olisi joku jolle raivota. Haluaisin esittää kysymyksiä, haluaisin saada vastauksia. Jos olisi joku vastaamassa. Haluaisin luhistua kylpyhuoneen lattialle itkemään lohdutonta itkua, jos joku sen jälkeen silittäisi hiljaa päätäni. Haluaisin laittaa sanan sanaa vastaan, jos joku olisi edes seisomassa sanojensa takana.
Nyt olen niin hämmentynyt, etten pysty mihinkään niistä. En ymmärrä enkä uskalla siksi tehdä mitään hätiköityä. Minulla ei ole mitään välineitä käsitellä tällaisia tilanteita. Paitsi muistikirjat ja mustekynät.
Este jätti minulle jokin aika sitten ihanan kommentin, jossa sanottiin näin: ”Sä olet se tyttö, joka kirjoittaa niin täydellisen hyvin, että jokaisen postauksen jälkeen joutuu [– –] ihmettelemään sitä taitoa, millä sä puet tunteesi sanoiksi”. Kesti hetken, ennen kuin tajusin mikä hämmentävä ajatus noissa sanoissa on. Minäkö muka olisin sellainen tyttö, joka pukee tunteensa sanoiksi? Siis sellainen tyttö, joka osaa sanoa, mitä tuntee. Hymähtelin epäuskoisesti ja jos muutama ilta sitten ei olisi itkettänyt niin kovasti, olisin nauranut ääneen näille sanoille.
Minä olen se tyttö, joka ei koskaan ole oppinut sanomaan mitä se haluaa. Joka ei koskaan ole oppinut sanomaan oikein mitään. Minä olen se tyttö, joka ei sano mitään silloin kun se rakastaa eikä mitään silloin kun sitä loukataan. Minä olen se tyttö, jonka kaikki parisuhteet ovat kaatuneet sanojen puutteeseen. Se tyttö, jonka on vaikeaa pitää ystäviäkään, koska se ei ikinä uskalla kertoa niille, mitä sen mielessä liikkuu. Se tyttö joka ajattelee, että sillä ei ole oikeutta avata suutaan ja odottaa, että joku kuuntelee. Se tyttö joka uskoo vielä 26-vuotiaanakin, että kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi, niin kuin se ihan todella olisi jotain niin erikoista ettei kukaan.
On hassua, että joku pitää minua ihan toisenlaisena tyttönä. Vaikka joku sellainen, jota en ole koskaan nähnyt. On hassua, että tämä tyttö näissä sanoissa ja se tyttö niiden sanojen takana voivat olla kaksi niin erilaista. Duras sanoo, että kirjoittaminen on huutamista ilman meteliä; ”écrire c’est hurler sans bruit”. Minä, joka unohdin miten huudetaan, opin huutamaan äänettä kovempaa kuin koskaan. Ja ehkä kirjoittaminen on nimenomaan sanoiksi pukemista, se on niiden tekemistä ja muokkaamista ihan toisella tavalla kuin puhuminen.
Ihan ensiksi Esten sanat luettuani ajattelin, että onpa hullua. Minä en koskaan ole osannut näyttää tunteitani. Voi, miten kummallinen kuva minulla itsestäni on, väärä, ja niin sitkeästi kiinni. Se, että osaa sanoa mitä tuntee, on kaukana siitä, että osaa näyttää tunteensa. Ja jos minä jotain osaan, niin sen. Tai ei minun oikeastaan tarvitse edes näyttää mitään; jos minä tunnen, se ei pelkästään näy vaan se on niin syvää että sitä tunnetta on mahdotonta enää erottaa minusta, meidän ääriviivamme menevät sekaisin ja muuttuvat yhdeksi enkä minä ole edes mikään tunteen näyttämö tai kangas vaan minä olen itse koko se tunne.
Miten hauskaa ihmisillä mahtaakaan olla, kun he lukevat minua kuin avointa kirjaa vaikken sano sanaakaan. Ei ole ihme, että minulta on niin helppo vetää se matto jalkojen alta ja iskeä suoraan palleaan, kun kaikista suojamuureistani huolimatta olen ihmisten edessä kuin alasti.
Minä en koskaan pystyisi sanomaan toiselle kirkkain silmin mitään ja tekemään sen jälkeen täysin vastoin sanomaani. Kukaan ei koskaan uskoisi minua. Minä en koskaan pystyisi sanomaan toiselle, että se on tärkeä tai kiinnostava ja sitten hylkäämään sen kylmästi ilman mitään järkevää selitystä. Minä olen niin läpinäkyvä, ettei se selitys jäisi keneltäkään huomaamatta.
Miten kummallista, että minä olen aina kuvitellut olevani salaperäinen ja vaikeatulkintainen. Oikeasti minä olen kuin lasista tehty ja ainut joka ei näe sen läpi olen minä, kieroine silmineni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)