hiljainen tyttö, sokea tyttö

Olen istunut viisi päivää aloillani, kahviloissa ja keittiöissä ja tv-huoneissa, kirjoittamassa kirjeitä ja tarinoita tytöstä, jolla on salanimi ja oikeasti se tyttö olen minä, mutta ne tarinat ovat liian kipeitä omiin nimiin. Olen kirjoittanut raastavia sanoja, uudelleen ja uudelleen saamatta niitä silti oikeaan järjestykseen. Olen vaeltanut kaupungin suurimman kirjakaupan käytäviä loputtomia aikoja, kasannut syliini rakkaimpia klassikoita ja laittanut surutta ruokarahat menemään; ei minulle ruokakaan maistu. Olen lukenut Simone de Beauvoiria lähijunissa ja Marguerite Duras’ta opiskelijaruokalassa. Päättänyt ryhtyä Suomen seuraavaksi Waltariksi. Huutanut suoraa äänetöntä huutoa ja silti näyttänyt ulospäin järkkymättömälle kuin kallio.

Haluaisin huutaa ääneen kirosanoja ja paiskoa tavaroita ja raivota. Jos olisi joku jolle raivota. Haluaisin esittää kysymyksiä, haluaisin saada vastauksia. Jos olisi joku vastaamassa. Haluaisin luhistua kylpyhuoneen lattialle itkemään lohdutonta itkua, jos joku sen jälkeen silittäisi hiljaa päätäni. Haluaisin laittaa sanan sanaa vastaan, jos joku olisi edes seisomassa sanojensa takana.

Nyt olen niin hämmentynyt, etten pysty mihinkään niistä. En ymmärrä enkä uskalla siksi tehdä mitään hätiköityä. Minulla ei ole mitään välineitä käsitellä tällaisia tilanteita. Paitsi muistikirjat ja mustekynät.

Este jätti minulle jokin aika sitten ihanan kommentin, jossa sanottiin näin: ”Sä olet se tyttö, joka kirjoittaa niin täydellisen hyvin, että jokaisen postauksen jälkeen joutuu [– –] ihmettelemään sitä taitoa, millä sä puet tunteesi sanoiksi”. Kesti hetken, ennen kuin tajusin mikä hämmentävä ajatus noissa sanoissa on. Minäkö muka olisin sellainen tyttö, joka pukee tunteensa sanoiksi? Siis sellainen tyttö, joka osaa sanoa, mitä tuntee. Hymähtelin epäuskoisesti ja jos muutama ilta sitten ei olisi itkettänyt niin kovasti, olisin nauranut ääneen näille sanoille.

Minä olen se tyttö, joka ei koskaan ole oppinut sanomaan mitä se haluaa. Joka ei koskaan ole oppinut sanomaan oikein mitään. Minä olen se tyttö, joka ei sano mitään silloin kun se rakastaa eikä mitään silloin kun sitä loukataan. Minä olen se tyttö, jonka kaikki parisuhteet ovat kaatuneet sanojen puutteeseen. Se tyttö, jonka on vaikeaa pitää ystäviäkään, koska se ei ikinä uskalla kertoa niille, mitä sen mielessä liikkuu. Se tyttö joka ajattelee, että sillä ei ole oikeutta avata suutaan ja odottaa, että joku kuuntelee. Se tyttö joka uskoo vielä 26-vuotiaanakin, että kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi, niin kuin se ihan todella olisi jotain niin erikoista ettei kukaan.

On hassua, että joku pitää minua ihan toisenlaisena tyttönä. Vaikka joku sellainen, jota en ole koskaan nähnyt. On hassua, että tämä tyttö näissä sanoissa ja se tyttö niiden sanojen takana voivat olla kaksi niin erilaista. Duras sanoo, että kirjoittaminen on huutamista ilman meteliä; ”écrire c’est hurler sans bruit”. Minä, joka unohdin miten huudetaan, opin huutamaan äänettä kovempaa kuin koskaan. Ja ehkä kirjoittaminen on nimenomaan sanoiksi pukemista, se on niiden tekemistä ja muokkaamista ihan toisella tavalla kuin puhuminen.

Ihan ensiksi Esten sanat luettuani ajattelin, että onpa hullua. Minä en koskaan ole osannut näyttää tunteitani. Voi, miten kummallinen kuva minulla itsestäni on, väärä, ja niin sitkeästi kiinni. Se, että osaa sanoa mitä tuntee, on kaukana siitä, että osaa näyttää tunteensa. Ja jos minä jotain osaan, niin sen. Tai ei minun oikeastaan tarvitse edes näyttää mitään; jos minä tunnen, se ei pelkästään näy vaan se on niin syvää että sitä tunnetta on mahdotonta enää erottaa minusta, meidän ääriviivamme menevät sekaisin ja muuttuvat yhdeksi enkä minä ole edes mikään tunteen näyttämö tai kangas vaan minä olen itse koko se tunne.

Miten hauskaa ihmisillä mahtaakaan olla, kun he lukevat minua kuin avointa kirjaa vaikken sano sanaakaan. Ei ole ihme, että minulta on niin helppo vetää se matto jalkojen alta ja iskeä suoraan palleaan, kun kaikista suojamuureistani huolimatta olen ihmisten edessä kuin alasti.

Minä en koskaan pystyisi sanomaan toiselle kirkkain silmin mitään ja tekemään sen jälkeen täysin vastoin sanomaani. Kukaan ei koskaan uskoisi minua. Minä en koskaan pystyisi sanomaan toiselle, että se on tärkeä tai kiinnostava ja sitten hylkäämään sen kylmästi ilman mitään järkevää selitystä. Minä olen niin läpinäkyvä, ettei se selitys jäisi keneltäkään huomaamatta.

Miten kummallista, että minä olen aina kuvitellut olevani salaperäinen ja vaikeatulkintainen. Oikeasti minä olen kuin lasista tehty ja ainut joka ei näe sen läpi olen minä, kieroine silmineni.