Tänään olen vihannut niitä, jotka sanovat yhtä ja tekevät juuri päinvastoin. Niitä poikia, jotka lirkuttelevat yön pimeät tunnit täyteen ja katoavat aamulla jälkeä jättämättä kuin niissä sanoissa ei olisi ollut mitään sydäntä; kuin niitä ei koskaan olisi sanoiksi puettukaan. Ja niitä, jotka antavat kaikkensa ja juoksevat sitten toisten tyttöjen syleihin; sanovat tärkeäksi ja katoavat tehden tyhjäksi kaiken sen mitä on sanottu.
Luulisi, että sellaista on helpompi tehdä niille satunnaisille tytöille (käytin mielessäni – ja yksin ääneen puhuessani – nimitystä "random koipi", mutta täällä sen voi kuulla joku sellainenkin, joka ymmärtää miten ruma sävy sillä on) kuin ystävälle. Epäilin niin, mutta miten paljon oikeastaan voi tietää silloin, jos toinen ei ole puolustamassa itseään ja sanojaan. Jos on päiväkausia miettinyt yksin mielessään niitä sanoja, niitä juuri, pelkkiä sanoja joita jokainen osaa laittaa peräkkäin ja oikeaan järjestykseen vaikkei tarkoittaisikaan. Silloin on vaikeaa uskoa enää siihen, minkä tuntee todeksi. Ja vaikeaa on päästää irti siitä ylpeydestä, joka estää kysymästä.
Kuten sanottu, minä en koskaan pystyisi sellaiseen. Saatan sanoa mitä tahansa, koska pelkään konflikteja ja toisen satuttamista ja irti päästämistä; sitä miten paljon minuun sattuu jos luovutan ja irrotan. Mutta jos minun sanani ovat tyhjiä, sen kuulee kuurokin. Ja jos vaikenen; no, kaikki tietävät mitä se merkitsee.
Ehkä elämästä selviäisi helpommalla, jos osaisi tehdä niin. Sanoa lirkutella juuri sitä mitä odotetaan ja sitten kääntää takkinsa ja kumartaa vastaalle. Ehkä se taito tekee menestyjistä menestyjiä. Mutta tekeekö se ihmisiä? Tai ihmisistä onnellisia?
Ylpeys ei tee minua onnelliseksi; se kovettaa. Isäni opetti, ettei mitään saa hyväksyä kysymättä. Mutta ehkei se aina tarkoita sitä, että pitäisi huutaa niin kovaa kuin jaksaa; niin kovaa että se peittää alleen kaiken muun. Ehkä joskus pitää nöyrtyä, sanoa suoraan miltä minusta tuntuu eikä antaa toisen arvailla ja uskaltaa kysyä miksi. Kuulla toisen kuiskaukset ja pelkät hiljaiset hymyt, pitkät surulliset katseet. Ne vastaukset eivät aina ole sitä mitä haluaisin. Ehkä minun pitäisi tarkemmin lukea kysymykset.
Minä opettelen ja kaikesta uudesta tulee kolhuja. Minä en halua antaa kenenkään talloa enää, mutten minä halua tulla kovaksikaan. Minä haluan olla hellä ja hyvä, vaikka ihmiset eivät aina ole sitä mitä haluaisin. Olen päästänyt irti niin monesta, mutta enää en haluaisi menettää. Vaikka elämä ei menekään niin kuin elokuvissa. Ne ovat silti antaneet minulle kaikki minun tarinani.
Myöhemmin minä voin sitten kirjoittaa niille sellaiset loput kuin itse haluan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti