tiistai 16. helmikuuta 2010

lohturuoaksi laitoin nakkeja ja ranskalaisia

Eilen itkin ja riehuin, en saanut sanaa suustani nyyhkytin vain pojan villapaitaan kaiken ikävän. Se piti minusta kiinni, maanitteli, hyssytteli ja kiroilikin lopulta, lintsasi luennolta ja kantoi huolta, melkein työnsi haarukkaa suuhun että saisi minut rauhoittumaan. Tai olemaan hiljaa. Illalla se tuli vielä katsomaan olenko kunnossa, toi kirjansa ja lohtukaakaota. Minä hymyilin jo opeteltua hymyä, sitä kiiltokuvaa ulkokuorta kivikovaa.

Päätin että tänään sanon anteeksi ja miltä minusta tuntuu mutta pyykkikassi kainalossa minä sanoin vain että joo lähden kahville mutta minulle on pyykit kesken ja siellä on kylmä, sinulla on aika vähän päälläkin se sanoi. Enkä mennyt. Pojan pikkuveli tuli kaupunkiin ja nyt en ehdi viiteen päivään ainakaan sanoa yhtään tärkeää lausetta. Enkä saa olla mustasukkainen siitä, jos se ei tule, koska pikkuveljistä ei saa olla mustasukkainen vaikka kaikista muista olisi.

Ja minä käyttäydyin täydellisesti, taas minä osasin sen: hymyilin valloittavasti, ojensin käteni ja puristin reippaasti, kyselin lennosta, olin pahoillani ja toivotin hauskaa päivää. Miten paksu se kuori on ja miten paljon se säkenöi, eilen juttelin koko kotimatkan ydinvoimaa opiskelevan ranskalaispojan kanssa ja sain sen nauramaan moneen kertaan, illalla flirttailin italialaispojille ja mitä kauempana ne ovat, sitä paremmin minä osaan. Mitä lähemmäs ne tulevat, sitä enemmän minä menen rikki.

Minä inhoan viettää iltani sellaisten ihmisten kanssa joista en pidä; vain siksi että on pakko. Ja minä inhoan itseäni vielä enemmän siksi että inhoan. Minä takerrun ja ikävöin ja haaveilen mahdottomista ja jostain helvetin syystä se silti tuntuu olevan minun puolellani vaikka jo sysäsikin minut toiselle sijalle tai mille tahansa loppupään sijalle joka on ensimmäisen takana ja siksi ihan liian huono.

Minuun hiipii pelko siitä, että joudun muistelemaan Pariisista surullisia asioita ja siitä, että jos nyt menen takaisin Suomeen en koskaan enää pääse lähtemään. Se tarraa minuun kiinni eikä päästä mihinkään, minä jään jumiin ja minä tyydyn siihen väärään osaan. Minä pelkään etten uskalla lähteä ilman syytä ja uhrautuminen rakkauden eteen olisi ollut juuri sopivan kokoinen syy.

Minä yritän tehdä hyviä muistoja, vain sellaista mistä pidän. Istuin Luxembourgin puistossa vihreällä metallituolilla kirjoittamassa siniseen muistikirjaan ja haistelin makeita sätkiä. Kävelin kapeita kujia, eksyin enkä löytänyt mitä etsin, mutta löysin paljon muuta. Tuileries’n puiston ja hallien puiston ja mielenosoituksen ja nappikaupan ja vanhoja miehiä pelaamassa petankkia. St. Sulpicen ja St. Eustachen joka ensin tuntui liian valoisalta, kirkkojen kuuluu olla synkkiä ja tunkkaisia niin että siellä muistaa paikkansa. Mutta kuitenkin minä sytytin yhden sinisen kynttilän, ajattelin että joskus minulle tulee vielä yhtä kevyt olo kuin se liian valoisa kirkko minä opin hyväksymään koko historian joka painaa kuin riippakivi ja jätän sen taakseni. En vastannut miehille jotka huutelivat perääni, olin kylmä ja kopea jääprinsessa mutta kun yksi kääntyi liikennevaloissa vilkaisemaan minua ja hymyili kettuheijastimelle niin minä hymyilin takaisin. Yhtäkkiä menin elokuviin, katsomaan sellaista elokuvaa mikä meidän piti pojan kanssa katsoa yhdessä mutta minun teki mieli ja tuntui hyvältä tehdä yksin jotain sellaista eikä aina odottaa ketään.

Söin liikaa irtokarkkeja ja aamulla pitää mennä töihin liian aikaisin ja miksen voisi kerrankin lopettaa iloiseen lauseeseen. No, minähän olen se surullinen tyttö.

Ei kommentteja: