polvet ruvella

Eilen nuori, kaunis Suomeen hullaantunut ranskalaispoika hymyili minulle valloittavasti ja sanoi: ”Oikeastaan pidän sinun maastasi niin paljon siksi, että suomalaistytöt ovat niin kauniita”. Minä nauroin heleästi ja sanoin kiitos.

Ja saman tien aloin epäillä, onko minulla oikeutta olla niin röyhkeä. Onko minulla oikeutta uskoa siihen, että jos joku sanoo suomalaistyttöjen olevan kauniita, se voi tarkoittaa, että minäkin kuulun siihen ryhmään ja olen sen pojan mielestä kaunis. Vaikka se poika vain flirttailee niin kuin ranskalainen rakastaja osaa ja vaikka minä valkoisissa kiharoissani ja sinisissä silmissäni ja punaisessa röyhelöhameessani voisin uskoakin sen sanoihin, ainakin jos olisin joku toinen.

Minä tiedän jo, että olen arvokas ihminen. Hyvä ja häikäisevä ja terävä tyttö. Sellainen, jota kuuluisi kohdella hyvin ja käsitellä hellästi.

Silti se on niin helvetin vaikeaa uskoa, kun kerran on oppinut ettei ole minkään arvoinen. Kun on opetettu siihen, ettei ole oikeutta avata suutaan tai olla mitään mieltä tai erottua tai ylipäätään olla olemassa. Minä en ole sama ihminen kuin kymmenen tai viisitoista vuotta sitten. Minä en näytä samalta, en ajattele samalla tavalla enkä haaveile samoista asioista. Ja silti minulla on edelleen polvet ruvella; edelleen minä olen se surullinen tyttö.

Minä olen edelleen se tyttö, joka kulkee käytävissä ja sulkee palo-ovet hiirenhiljaa perässään, koska pelkää niin paljon paukahtelua.