rukka

Olen istunut kotona tämänkin perjantain. Muuttolaatikoista on purkamatta enää kolme. Äsken löysin junakortin ja teatterilipun Berliinistä. Tiesin, että nyt on liian myöhä.

Vaikka minun on ihan hyvä, olen hetki hetkeltä yksinäisempi. Ja vaikken kaipaa ketään, tahtoisin taas olla siinä sylissä johon hukuin kaksi viikkoa sitten.

Kotona on koko ajan vähemmän tavaraa. Liikaa vieläkin, mutta aina vähän vähemmän. Nyt on enemmän tilaa ajatuksille. Ja vieraille. Tutuille.

Jonakin päivänä kirjoitan kirjan äideistä ja tyttäristä. Ehkä sitten, kun olen unohtanut kaikki kipeät ajatukset, jotka niistä kahdesta sanasta tulee mieleen.

Jos kirjoittaa Riikka kaunolla ja unohtaa i-pisteet, siitä tulee Rukka. Joskus ala-asteella kirjoitin vahingossa yhteen kirjeeseen niin ja silloinkin minua pilkattiin.

lupaa minulle

Riikka,

muista miltä tuntuu olla rehellinen itselleen. Silloinkin, kun kaikki muut ovat eri mieltä. Silloinkin, kun tuntuu ettei mikään onnistu. Silloin, kun kukaan ei muista sanoa eikä tunnu huomaavan miten upea ja vahva ja hieno sinä olet.

Muista miltä tuntuu katsoa silmiin ja hymyillä aidosti. Miten helppoa lopulta on sanoa suoraan se, mitä ajattelee. Muista se, miten ihmiset reagoivat niihin sanoihin.

Muista miltä tuntuu, kun on selvinnyt jostain mistä ei koskaan luullut selviävänsä. Muista miltä tuntuu, kun vihdoin ymmärtää. Kun silmät avautuvat.

Muista, että vaikka kukaan ei olisi koskaan uskonut sinuun, ei sinun tarvitse uskoa niitä. Ja muista, että joku uskoo aina.

Muista, ettei aitous ole sitä että on täydellinen. Että heikkokin saa olla. Ja silloin kun jaksat vain itkeä, muista että sinä olet ihminen joka tuntee voimakkaasti. Eikä se ole väärin, se on rikkaus. Se olet sinä.

Muista että kasvaminen sattuu aina, niinhän kengätkin hiertävät kun ne jäävät liian pieniksi.

Ja lopulta muista, muista miltä tuntuu olla rehellinen itselleen.

pihlajanmarjoja

Yhä vieläkin hyviä päiviä, yksi toisensa perään. Kirjastoja, hollannintunteja, hierojia joiden kanssa voi puhua jalkapallosta ja maahanmuutosta, lahjakirjoja, työpaikkoja, toteutumista ja poikia, joita ajatellessa tulee lämmin olo. Kettutyttö kehrää.

Syksyinen maailma on kaunis kun sitä katsoo kuumeisin silmin ja jos olen ihan rehellinen, työpäivinä on kivempaa maata kotona peiton alla teemuki kädessä ja lukea purjehdusseikkailuja kuin olla töissä.

Sairastaessa vain kaipaa aina enemmän kuin täysissä voimissa. Minä kaipaan aina jotakuta, joka paijaisi, vaikka vain ajatuksissa. Jotakuta, johon tukeutua. Niin kuin lapsena äitiä ja isää, jotka tiesivät kaiken eivätkä antaneet minkään pahan tulla.

Miten kauan kestää, että lakkaa kaipaamasta? Että oppii luottamaan siihen, että pärjää omillaan. Varsinkin, vaikka on erilainen kuin ne tai kuin ne odottivat. Milloin lakkaa janoamasta kehuja ja hyväksyntää tai edes sitä että joku ymmärtäisi?

Omistaan ei voi päästää irti, mutta voi irrottautua. Kasvaa erilleen. Mutta miksi kaikkein läheisimmät ovat joskus kaikkein kauimpana? Ja kuinka kauas kannattaa kurkottaa? Vai voisiko jo luottaa siihen, että tämä riittää. Minä riitän. Enkä tarvitse ketään kertomaan sitä.

101010

Tänään olin koko aamun melkein vihainen. Puhisin itsekseni, äksyilin ja halusin kiukutella koko maailmalle. Kunnes se poika viimein soitti. Sitten aloin melkein pelätä. Vanhasta muistista. Olin varma, ettei se sitä eikä tätä eikä mitään ikinä. Pohdin ja päätin kaiken valmiiksi. Ennen lähtöä kuuntelin Stellaa ja ajattelin, että kirjoitan jotain, jonka otsikoksi tulee "hyvin näyttelet sen ettet tahtois enempään".

Sitten ajattelin, että ehkä kuitenkin odotan ja katson, mitä tapahtuu. Ihan rauhassa. En pelkää etukäteen, en kompastu omiin ajatuksiini. En odota pahinta.

Eikä mitään pahaa tapahtunutkaan. Vähän hämmentyneisyyttä, joitain ujoja tunnustuksia. Kirjoja, elokuvia, tietokonepelejä ja nuoruusvuosia. Ja vatsassa perhosia, sittenkin. En vielä tiedä, onko siinä kaikki. Joskus on hyvä edetä ihan pienin askelin.

Kai tällaisessa päivässä sittenkin on ripaus taikaa.

lauantai-iltana

Olen tehnyt kotia; järjestänyt kaikki kirjat taas omille paikoilleen. Joka kerta kun kurkkaan salaa vanhan päiväkirjan väliin, sieltä löytyy valokuvia minusta ja luxemburgilaisesta taiteilijasta. Paitsi sen yhden välistä löytyivät kaikki kuolinilmoitukset ja kuva siitä pojasta, joka ajoi mopolla päin seinää kymmenen vuotta sitten.

Nyt haluaisin pyytää jonkun kotiini, ihailemaan niitä kauniita kirjoja suorissa riveissä. Ei haittaa vaikka kaikki muu on vähän rempallaan. Sitten mentäisiin syömään simpukoita.

Minusta on tullut sellainen tyttö, joka kutsutaan uudenvuodenjuhliin Barcelonaan. Jos jään Suomeen, joudun varmaan istumaan yksin kotona koko aattoillan.

joskus mä juoksen kotiin kun en jaksa kävellä

Viime päivinä minusta on tuntunut, että alan olla lähellä sitä, mikä haluaisin olla. Seestynyt mieli tuntuu välillä niin kummalliselta, että mietin, onko tässä sittenkin jotain valheellista. Mutta tämä ei tunnu tyytymiseltä. En ole enää päättömästi joka suuntaan räksyttävä, vihainen nuori nainen, mutta olen valmis seisomaan asioiden takana. Olen valmis heittäytymään mutten enää tinkimään itsestäni.

En näe enää sitä pelokasta naista, joka ei uskalla avata suutaan tai seisoa suorassa. Joskus vuosi sitten olin kirjoittanut näin: ”Mutta jos rupeaa pelkäämään isoja asioita, ihan pian pelkää myös pieniä. Ja jos pelkää niitä jo nyt, on paras alkaa taistella. Puhelinsoittoja, ääneen puhumista tai aidosti hymyilemistä. Upeana olemista. Vieraiden tervehtimistä. Kysymistä. Vastaamista. Suorana seisomista. Niiden vuoksi kannattaa taistella.”

Minusta tuntuu, etten pelkää enää mitään noista. Se on huumaava tunne. Mutta kun nostaa pään pystyyn, avaa suunsa ja alkaa olla upea, joutuu laittamaan itsensä likoon. Kun ei enää voi tukeutua, vedota tai piiloutua mihinkään, on aika alasti. Heittäytymisessä ja uskaltamisessa on aina se riski, että joku tulee ja rikkoo. En pelkää enää rikki menemistä enkä sitä mitä muut ajattelevat. Mutta kun on alasti, kun ei piiloudu, on kokonaan omillaan. Kokonaan vastuussa itsestään.

Ehkä se pitää oppia, ennen kuin voi olla jonkun toisen kanssa tai toisesta vastuussa. Vasta kun oppii antamaan itselleen tilaa ja luvan, osaa antaa tilaa muillekin.

Enää minä en tee mitään vain siksi, että on pakko. Suomessa minun elämäni on kiireistä, kalenteri on koko ajan täynnä ja kaikki velvollisuudet tuntuvat suunnattoman tärkeiltä. Se kuka vaatii, on mielestään aina tärkein. Töissä pitäisi keskittyä töihin ja yliopistossa yliopistoon. Enkä minä ota kumpaakaan kevyesti. Mutten minä enää rupea kummankaan orjaksi. Kirjoitan silloin kun pitää kirjoittaa. Herään aikaisin kun pitää mennä töihin. Mutten yritä tehdä kaikkea yhtä aikaa, yhtä hyvin. Kun stressaan niin paljon, että vatsaa kivistää, huokaan syvään ja juon inkivääriteetä. Kun olen tuohtunut, en yritä väkisin istua alas tekemään sitä mikä minua tuohduttaa. En tingi unesta, en ruoka-ajoista enkä tanssitunneista. En joutilaasta vetelehtimisestä tai hyvien kirjojen lukemisesta. Lehtikasoissa hyppimisestä tai huolettomista illoista.

Muuten en millään jaksaisi olla niin varma. Pitää päätä pystyssä, katsoa silmiin ja sanoa suoraan, mitä ajattelen. Muuten en jaksaisi olla niin pirun upea.

elää kertoakseen

Joskus kertoo elääkseen.

Viime päivinä kaikki on ollut kaunista. Mitään pahaa ei ole enkä edes mieti, milloin se taivas mahtaa pudota niskaan. Tällaisina hetkinä pitäisi muistaa elää enemmän ja kirjoittaa vähemmän. Tällaisina hetkinä se on helpompaa kuin koskaan.

Tänään yllätin itseni kokoamasta tapahtumia lauseiksi, ennen kuin ne olivat kunnolla tapahtuneetkaan. Ehkä halusin pitää kiinni täydellisestä aamusta. Ehkä tarvitsin jonkun kertomaan, että tämä ei ole kuviteltua.

Ne sanat kirjoitin punakantiseen muistivihkoon, en tänne. Tähtikuvioista, viiniköynnöksistä ja lokakuun auringosta minä en kerro. Että niissä säilyisi edes hitunen taikaa.