Viime päivinä minusta on tuntunut, että alan olla lähellä sitä, mikä haluaisin olla. Seestynyt mieli tuntuu välillä niin kummalliselta, että mietin, onko tässä sittenkin jotain valheellista. Mutta tämä ei tunnu tyytymiseltä. En ole enää päättömästi joka suuntaan räksyttävä, vihainen nuori nainen, mutta olen valmis seisomaan asioiden takana. Olen valmis heittäytymään mutten enää tinkimään itsestäni.
En näe enää sitä pelokasta naista, joka ei uskalla avata suutaan tai seisoa suorassa. Joskus vuosi sitten olin kirjoittanut näin: ”Mutta jos rupeaa pelkäämään isoja asioita, ihan pian pelkää myös pieniä. Ja jos pelkää niitä jo nyt, on paras alkaa taistella. Puhelinsoittoja, ääneen puhumista tai aidosti hymyilemistä. Upeana olemista. Vieraiden tervehtimistä. Kysymistä. Vastaamista. Suorana seisomista. Niiden vuoksi kannattaa taistella.”
Minusta tuntuu, etten pelkää enää mitään noista. Se on huumaava tunne. Mutta kun nostaa pään pystyyn, avaa suunsa ja alkaa olla upea, joutuu laittamaan itsensä likoon. Kun ei enää voi tukeutua, vedota tai piiloutua mihinkään, on aika alasti. Heittäytymisessä ja uskaltamisessa on aina se riski, että joku tulee ja rikkoo. En pelkää enää rikki menemistä enkä sitä mitä muut ajattelevat. Mutta kun on alasti, kun ei piiloudu, on kokonaan omillaan. Kokonaan vastuussa itsestään.
Ehkä se pitää oppia, ennen kuin voi olla jonkun toisen kanssa tai toisesta vastuussa. Vasta kun oppii antamaan itselleen tilaa ja luvan, osaa antaa tilaa muillekin.
Enää minä en tee mitään vain siksi, että on pakko. Suomessa minun elämäni on kiireistä, kalenteri on koko ajan täynnä ja kaikki velvollisuudet tuntuvat suunnattoman tärkeiltä. Se kuka vaatii, on mielestään aina tärkein. Töissä pitäisi keskittyä töihin ja yliopistossa yliopistoon. Enkä minä ota kumpaakaan kevyesti. Mutten minä enää rupea kummankaan orjaksi. Kirjoitan silloin kun pitää kirjoittaa. Herään aikaisin kun pitää mennä töihin. Mutten yritä tehdä kaikkea yhtä aikaa, yhtä hyvin. Kun stressaan niin paljon, että vatsaa kivistää, huokaan syvään ja juon inkivääriteetä. Kun olen tuohtunut, en yritä väkisin istua alas tekemään sitä mikä minua tuohduttaa. En tingi unesta, en ruoka-ajoista enkä tanssitunneista. En joutilaasta vetelehtimisestä tai hyvien kirjojen lukemisesta. Lehtikasoissa hyppimisestä tai huolettomista illoista.
Muuten en millään jaksaisi olla niin varma. Pitää päätä pystyssä, katsoa silmiin ja sanoa suoraan, mitä ajattelen. Muuten en jaksaisi olla niin pirun upea.
4 kommenttia:
hyvin sanottu. pitää just paikkaansa.
Voi kun hieno teksti. Kunpa itsekin oppisin olemaan pelkäämättä
onpa kiva lukea. olet taistellut niin sitkeästi! ja ehkä ulkomaanvaikeuksien jälkeen osaa arvostaa kotimaan helppouksia. tai sitä miten osaa olla sitä kaikkea mitä ulkomailla ei osaa. tai jotain :)
kiitos ihanat. sekin tuntuu jotenkin huumaavalta, että ihmiset, joita en ole koskaan tavannut, ymmärtävät niin hyvin. ja ovat minun puolestani vielä niin iloisia. kun joskus tuntuu, että lähellä olevista monikaan ei ymmärrä.
mäkin toivoisin, että ihmiset lakkaisivat pelkäämästä. mutta ei se ole helppoa, se oppiminen eikä se pelottomuuskaan aina. en mäkään siinä mikään mestari ole. mutta tuntuu mahtavalta, kun yhtäkkiä tajuaa ettei olekaan ikuisesti se pelkääjä.
mä luulen, että pikemminkin opin ranskassa tällaiseksi. siellä en vaan aina nähnyt sitä, miten paljon muutuin, mutta nyt täällä tutuissa ympyröissä kaikki erot tulevat paljon kirkkaampina esiin. ranskassa tunsin välillä olevani niin pieni ja mitätön, mutta kohtasin onneksi siellä niin paljon sellaisia ihmisiä, jotka olivat toista mieltä, että paljon siitä uskosta jäi minuun. nyt osaan olla paljon sellaista, mitä en koskaan uskaltanut suomessa olla.
Lähetä kommentti