Tänään olin koko aamun melkein vihainen. Puhisin itsekseni, äksyilin ja halusin kiukutella koko maailmalle. Kunnes se poika viimein soitti. Sitten aloin melkein pelätä. Vanhasta muistista. Olin varma, ettei se sitä eikä tätä eikä mitään ikinä. Pohdin ja päätin kaiken valmiiksi. Ennen lähtöä kuuntelin Stellaa ja ajattelin, että kirjoitan jotain, jonka otsikoksi tulee "hyvin näyttelet sen ettet tahtois enempään".
Sitten ajattelin, että ehkä kuitenkin odotan ja katson, mitä tapahtuu. Ihan rauhassa. En pelkää etukäteen, en kompastu omiin ajatuksiini. En odota pahinta.
Eikä mitään pahaa tapahtunutkaan. Vähän hämmentyneisyyttä, joitain ujoja tunnustuksia. Kirjoja, elokuvia, tietokonepelejä ja nuoruusvuosia. Ja vatsassa perhosia, sittenkin. En vielä tiedä, onko siinä kaikki. Joskus on hyvä edetä ihan pienin askelin.
Kai tällaisessa päivässä sittenkin on ripaus taikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti