Yhä vieläkin hyviä päiviä, yksi toisensa perään. Kirjastoja, hollannintunteja, hierojia joiden kanssa voi puhua jalkapallosta ja maahanmuutosta, lahjakirjoja, työpaikkoja, toteutumista ja poikia, joita ajatellessa tulee lämmin olo. Kettutyttö kehrää.
Syksyinen maailma on kaunis kun sitä katsoo kuumeisin silmin ja jos olen ihan rehellinen, työpäivinä on kivempaa maata kotona peiton alla teemuki kädessä ja lukea purjehdusseikkailuja kuin olla töissä.
Sairastaessa vain kaipaa aina enemmän kuin täysissä voimissa. Minä kaipaan aina jotakuta, joka paijaisi, vaikka vain ajatuksissa. Jotakuta, johon tukeutua. Niin kuin lapsena äitiä ja isää, jotka tiesivät kaiken eivätkä antaneet minkään pahan tulla.
Miten kauan kestää, että lakkaa kaipaamasta? Että oppii luottamaan siihen, että pärjää omillaan. Varsinkin, vaikka on erilainen kuin ne tai kuin ne odottivat. Milloin lakkaa janoamasta kehuja ja hyväksyntää tai edes sitä että joku ymmärtäisi?
Omistaan ei voi päästää irti, mutta voi irrottautua. Kasvaa erilleen. Mutta miksi kaikkein läheisimmät ovat joskus kaikkein kauimpana? Ja kuinka kauas kannattaa kurkottaa? Vai voisiko jo luottaa siihen, että tämä riittää. Minä riitän. Enkä tarvitse ketään kertomaan sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti