läpi kyynelten

Näissä juhlissa minä näen sen pojan, joka on eniten koskaan sitä mitä olen halunnut. Minä näen sen ja sen uuden kauniin tyttöystävän, fiksun ja mukavan. Vasta eilen minä sanoin sille, etten välittäisi nähdä niitä yhdessä. Täällä ne ovat, toistensa kainalossa, sylikkäin ja turvassa. Se poika sanoo minulle ”me tiesimme että tämä olisi vaikeaa”. Vaikeaa? Kenelle?

Vessassa joku poika ottaa minusta kiinni, tunkee suunsa väkisin minun suuhuni ja minä kynsin ja huudan sille suomeksi eikä se lopeta ennen kuin joku muu tulee sisään ja minä pääsen pakoon sinne pieneen koppiin. Vaimeasti kuulen, että se tekee sen saman jollekin toiselle enkä jaksa välittää.

Minun tyttöni ei tiedä kenen mielen mukaan tekisi; minun vai sen toisen ystävän. Vai omansa. Se alkaa itkeä kesken juhlien ”mä en pärjää täällä”. Ja se lähtee kyyneleet valuen, enkä minä jaksa tehdä mitään.

Minä pärjään. Ja minä hymyilen. Vaikka läpi näiden kyynelten.

hetkessä

Tuntuu, että olen jotenkin ihan pelottavan vahva. Jaksan hymyillä. Osaan sanoa suoraan mitä ajattelen. Uskallan olla vihainen ja antaa anteeksi. Teen suunnitelmia. En ajattele liikaa. Olen varma, että minusta pidetään. Varma, että näytän hyvältä. Varma, että kaikki menee vielä hyvin.

Se tuntuu jotenkin valheelliselta. En minä ole sellainen. En minä ole vahva, en valmis enkä osaa seistä näin suorassa. Pelkään, että sorrun kohta rajummin kuin koskaan.

Sisällä myllertää. Sydäntä puristaa, vaikken tunne olevani enää kovin surullinen. Tunteet ovat kamalan suuria, mutta tuntuu kuin olisin oppinut hyväksymään ne. Elämään ne. Elämään yhtä aikaa surua ja iloa, kaipausta ja toivoa.

Kaikki koskettaa minua sydämen pohjaa myöten. Ihmiset ja pienet hetket. Vaikken edes tee melkein mitään, tuntuu että koen silti enemmän ja selvemmin kuin koskaan. Samalla en kaipaa mitään. Tässä on juuri hyvä. Siltikin, vaikka paljon puuttuu. Vaikka ikävää on paljon.

Pelkään olla tyytyväinen vähään, elää tätä hetkeä, olla onnellinen vain onnellisuuden vuoksi.

look around and watch your children grow

Tänään, tai eilen koska nyt on jo huomenna. Isän syntymäpäivä. Ja minä unohdin sen.

Nukuin liian myöhään. Jätin lounaan väliin. Kiertelin Marais'n kapeita katuja ja liian kalliita putiikkeja, kirosin taas kerran sitä, miksi kaikki on rahasta kiinni. Otin valokuvia graffiteista. Vietin hyvän päivän kotitytön kanssa. Söin tiibetiläistä. Kotona vielä tsekkiläistä chiliä ja punaviiniä. En vastannut äidille enkä tanskalaispojalle, vaikka se soitti neljästi. Soitin äidille ja kiukuttelin. Törmäsin tanskalaiseen keittiössä. Join sen kanssa iltateetä. Olin suora enkä silti voinut olla hymyilemättä, antamatta anteeksi. Itkin vähän. Lakkasin kynnet.

Näin kai sen pitääkin olla.

fan du är snygg

Tänään aamulla olin onnellinen siitä, että heräsin yksin. Se tuntui pirun hyvältä. Illalla helmoissa pyöri kaksikin kaunista poikaa, joista toinen sanoi suoraan että nukkuisi mieluummin minun vieressäni kuin lähtisi ulos myrskyyn. Minä vain nauroin heleästi ja valvoin niiden kanssa aamukuuteen ja ensimmäiseen metroon.

Se nuorempi, tšekkiläinen, kysyi minulta aamuyöllä millaisista kirjoista minä pidän. Se puhui minulle Candidesta, Waltarista ja Kunderan maanpetturuudesta. Lupasi tulla syksyllä Helsinkiin. Sillä on oikeat sänkykamarisilmät ja hymykuoppia.

Se toinen, naapurinpoika, rakasti minun punaista röyhelöhamettani, naista punaisessa. Se otti minusta salaa valokuvia ja nauratti minua koko viikonlopun hölmöillä vitseillään. Se pitää siitä, etten minä ole mikä tahansa matemaatikko tai ekonomi vaan tällainen sosiaalihippi. Että minä olen jotain erityistä. Sitä paitsi, se on luxemburgilainen taiteilija.

Jos en pitäisi niistä kummastakin. Jos ne eivät olisi parhaita kavereita. Ottaisin kumman tahansa. Mutta eilen tämä oli tarpeeksi.

Tuntuu hyvältä olla huomion keskipisteessä, juuri sopivasti. Vähän ujosti, mutta niin, ettei sitä itse voi olla huomaamatta. Minä pidän siitä, miesten huomiosta. Olen aina pitänyt. Minä rakastan keimailla ja hymyillä valloittavasti. Minä rakastan olla se porukan ainoa tyttö, se jota pidetään vähän niin kuin kukkaa kämmenellä. Ja nyt, tuntuu hyvältä huomata että kelpaa sittenkin. Ihan huolettomasti, pienessä hiprakassa ja iloisempana kuin vielä eilen.

Sekin tuntuu hyvältä, että nyt huomaan ne muutkin. Että niistä merkityksettömän tuntuisista ihmisistä yhtäkkiä tuleekin tärkeitä. Ja ettei niillä, joita luulin tärkeiksi, parhaiksi, välttämättä olekaan niin paljon väliä.

älä soita

tänään
ensimmäistä kertaa sitten lokakuun
en koko iltaa miettinyt
missä sinä olet
en katsellut ympäri huonetta
ja etsinyt sinun hymyäsi

kun ne puhuivat sinusta
ja siitä tytöstä
se kirpaisi vähän
mutta tänä iltana
minulla oli hauskaa ilman sinua
hymyilin jo toisille pojille

ikävä jotain

kunpa joku näkisi minut nyt.

huomennakin

kirjoitin muistilistaa
isoista asioista
töistä ja vakuutuksista
tulevasta

tuntuu
että olen kirjoittanut saman listan
moneen kertaan
tänä keväänä

ja kuitenkaan
en ole saanut mitään aikaiseksi
muuta kuin huolta
ja vähän haaveita

kun olisi joku sanomassa
sinä pärjäät kyllä
kaikki menee ihan hyvin
uskoisinko?

listan loppuun kirjoitin
tärkeimmän huomion:
rauhoitu
sä ehdit vielä