Tuntuu, että olen jotenkin ihan pelottavan vahva. Jaksan hymyillä. Osaan sanoa suoraan mitä ajattelen. Uskallan olla vihainen ja antaa anteeksi. Teen suunnitelmia. En ajattele liikaa. Olen varma, että minusta pidetään. Varma, että näytän hyvältä. Varma, että kaikki menee vielä hyvin.
Se tuntuu jotenkin valheelliselta. En minä ole sellainen. En minä ole vahva, en valmis enkä osaa seistä näin suorassa. Pelkään, että sorrun kohta rajummin kuin koskaan.
Sisällä myllertää. Sydäntä puristaa, vaikken tunne olevani enää kovin surullinen. Tunteet ovat kamalan suuria, mutta tuntuu kuin olisin oppinut hyväksymään ne. Elämään ne. Elämään yhtä aikaa surua ja iloa, kaipausta ja toivoa.
Kaikki koskettaa minua sydämen pohjaa myöten. Ihmiset ja pienet hetket. Vaikken edes tee melkein mitään, tuntuu että koen silti enemmän ja selvemmin kuin koskaan. Samalla en kaipaa mitään. Tässä on juuri hyvä. Siltikin, vaikka paljon puuttuu. Vaikka ikävää on paljon.
Pelkään olla tyytyväinen vähään, elää tätä hetkeä, olla onnellinen vain onnellisuuden vuoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti