Tänään aamulla olin onnellinen siitä, että heräsin yksin. Se tuntui pirun hyvältä. Illalla helmoissa pyöri kaksikin kaunista poikaa, joista toinen sanoi suoraan että nukkuisi mieluummin minun vieressäni kuin lähtisi ulos myrskyyn. Minä vain nauroin heleästi ja valvoin niiden kanssa aamukuuteen ja ensimmäiseen metroon.
Se nuorempi, tšekkiläinen, kysyi minulta aamuyöllä millaisista kirjoista minä pidän. Se puhui minulle Candidesta, Waltarista ja Kunderan maanpetturuudesta. Lupasi tulla syksyllä Helsinkiin. Sillä on oikeat sänkykamarisilmät ja hymykuoppia.
Se toinen, naapurinpoika, rakasti minun punaista röyhelöhamettani, naista punaisessa. Se otti minusta salaa valokuvia ja nauratti minua koko viikonlopun hölmöillä vitseillään. Se pitää siitä, etten minä ole mikä tahansa matemaatikko tai ekonomi vaan tällainen sosiaalihippi. Että minä olen jotain erityistä. Sitä paitsi, se on luxemburgilainen taiteilija.
Jos en pitäisi niistä kummastakin. Jos ne eivät olisi parhaita kavereita. Ottaisin kumman tahansa. Mutta eilen tämä oli tarpeeksi.
Tuntuu hyvältä olla huomion keskipisteessä, juuri sopivasti. Vähän ujosti, mutta niin, ettei sitä itse voi olla huomaamatta. Minä pidän siitä, miesten huomiosta. Olen aina pitänyt. Minä rakastan keimailla ja hymyillä valloittavasti. Minä rakastan olla se porukan ainoa tyttö, se jota pidetään vähän niin kuin kukkaa kämmenellä. Ja nyt, tuntuu hyvältä huomata että kelpaa sittenkin. Ihan huolettomasti, pienessä hiprakassa ja iloisempana kuin vielä eilen.
Sekin tuntuu hyvältä, että nyt huomaan ne muutkin. Että niistä merkityksettömän tuntuisista ihmisistä yhtäkkiä tuleekin tärkeitä. Ja ettei niillä, joita luulin tärkeiksi, parhaiksi, välttämättä olekaan niin paljon väliä.
1 kommentti:
Ihanaa. Tollanen huomio tekee tosiaan välillä hemmetin hyvää. Kuulostaa hyvältä, kaiken kaikkiaan.
Lähetä kommentti