Näissä juhlissa minä näen sen pojan, joka on eniten koskaan sitä mitä olen halunnut. Minä näen sen ja sen uuden kauniin tyttöystävän, fiksun ja mukavan. Vasta eilen minä sanoin sille, etten välittäisi nähdä niitä yhdessä. Täällä ne ovat, toistensa kainalossa, sylikkäin ja turvassa. Se poika sanoo minulle ”me tiesimme että tämä olisi vaikeaa”. Vaikeaa? Kenelle?
Vessassa joku poika ottaa minusta kiinni, tunkee suunsa väkisin minun suuhuni ja minä kynsin ja huudan sille suomeksi eikä se lopeta ennen kuin joku muu tulee sisään ja minä pääsen pakoon sinne pieneen koppiin. Vaimeasti kuulen, että se tekee sen saman jollekin toiselle enkä jaksa välittää.
Minun tyttöni ei tiedä kenen mielen mukaan tekisi; minun vai sen toisen ystävän. Vai omansa. Se alkaa itkeä kesken juhlien ”mä en pärjää täällä”. Ja se lähtee kyyneleet valuen, enkä minä jaksa tehdä mitään.
Minä pärjään. Ja minä hymyilen. Vaikka läpi näiden kyynelten.
2 kommenttia:
"Eniten koskaan sitä mitä olen halunnut". Hienosti sanottu. Ja mä niin tajuan.
kirjoitin ensin, että "eniten sitä mitä olen koskaan halunnut". ei, eri asia. yllättävää selväjärkisyyttä neljän aikaan aamuyöstä ja kaikkien niiden viinipullojen ja gintonicien jälkeen.
ei kai se sitten oikeasti ole sitä, kun tämä menee koko ajan vain rumemmaksi. ehkä minä vielä tajuan sen, eikä sillä enää niin väliäkään ole kun ei tää peli taida mun voitoksi enää millään kääntyä. se vaan saa jalat alta silti. enkä mäkään mikään yli-ihminen ole, vaikka kuinka sanon että mä pärjään, mee ja tee ihan mitä tykkäät.
Lähetä kommentti