perusasiat

Tein listan kaikista hyvistä neuvoista:

Syö.

Jos laitat ruokaa, muista panna se yöksi jääkaappiin.

Nuku.

Pese naama ja hampaat ennen kuin nukut.

Ihan joka päivä ei tarvii juoda viiniä tai syödä pullaa.

Hengitä.

Kävele auringossa.

Hanki pisamia.

Rakasta ihmisiä kuin aurinkoista päivää.

Näe kaikki kauniit pojat.

Rakasta kurittomia, raivoavia ja änkkäränkkiä.

Rakasta itteeskin vähän.

Pidä silmät auki vaikka häikäisee, koskaan älä pelkää enää elää.

ikäni saisin kantaa sitä hullunnimeä pääläni

"Ylheensä mulla on paha olo. Mulla on ollut viimeiset seittemän vuotta semmonen kummallinen pala kurkussa. Joskus mie olen ajatellu mennä tutkituttahmaan, jos se vaikka olis kasvi. Mutta ko se on siinä vain eikä ole tappanu niin ei se kasvi varhmaankhaan ole. Mie luin Yhteishyvän lääkärinpalstalta, ko joku kysy justiinsa semmosesta palasta kurkussa. Se lääkäri kehotti kääntyhmään mielenterveystoimiston puolheen. Täälä on lähin semmonen tuolla kemissä. Puhuvat, että postinhoitajaki käypii semmosessa hoitoa saamassa. Enhän mie semmosseen ossaa lähteä ja siitä vasta kauhea käry nousis. Hulluksihan ne minut leimais, ikäni saisin kantaa sitä hullunnimeä pääläni."

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki

.

Päiväkausia olen tuijottanut puolityhjää paperia. Keskeneräisten lauseiden häntiä, kolmen pisteen rykelmiä. Näen, mitkä kiemuraiset ajatukset kaipaavat karsijaa tai missä ajatus katkeaa kokonaan mutta en osaa tehdä mitään muuta kuin tuijottaa.

Ilo pirskahtelee ylimmilleen pitkin aamuöitä ja kellun kuin keveässä unessa. Sitten aurinko menee yhtäkkiä pilveen ja putoan rysähtäen sinne syvään, mustaan kuiluun josta ylös kapuaminen on kerta kerralta vaivalloisempaa. Iloon tahtoisin unohtua, suru painaa raskaana peittona kun makaan hiirenhiljaa sängyllä ja odotan, että maailma ja aikataulut liukuvat pois.

Mitä silloin voi sanoa? Tänään olen taas sillä tavalla hullu, etten jaksa. Tänään minulla ei ole ääntä, ei ensimmäistä lausetta, ei sanan sanaa.

Kirjoitan kymmeniä listoja, joihin lasken allekkain kaikki tehtävät, lepotauot ja kahvikupilliset. Yläkulmaan piirrän päivämäärän, alareunaan nimikirjaimet. Tuijotan listoja tyhjin silmin – ne ovat kaikki, mitä saan aikaan. 

En tiedä, onko minun ääneni kadonnut vai venytänkö vain rajoja. Katson, kuinka mitään ei tapahdu, vaikka antaisin kaiken olla. 

älä puistele sitä päätäsi, se ei sovi sulle

Anna on sellainen, että lauantai-iltana se soittaa ja tahtoo juoda punaviiniä puolen tunnin varoitusajalla. Se rakastuu Vaasankadun räkälöihin ja tarjoaa illan viimisen nelostuopin, juoksee pitkin Kallion aamuöisiä katuja käsikädessä ja nauraa vaan, kun myöhästytään jokaisesta valomerkistä.

Baaritiskin ääressä se tahtoo puhua perustulosta ja symbolisesta vallasta, vapaudesta ja vastuusta, seksityöstä ja ihmiskaupasta, huumeista ja taiteesta – ei siksi, että ois kaikesta samaa mieltä vaan koska sitä kiinnostaa. Se on koko ajan liikkeessä, elossa ja sitä voisi katsella tuntikausia. Jokaisella pitäis olla oma Anna.

hauras luja

Mistä sen tietää, milloin itseään pitää haastaa ja milloin silittää myötäkarvaan? Mistä sen tietää, onko ihminen hauras vai luja?

Miksi ensin on kirkas ja sädehtivä ja sitten joku yksi, yksittäinen sana iskee kuin tulenhehkuinen piikki tai teroitettu veitsi?

Milloin oppii seisomaan tukevilla jaloilla, pää pystyssä, vahvana kuin leikkaamaton kallio vai oppiiko milloinkaan? Milloin oppii hyväksymään, ettei konttaaminenkaan tee sen vähemmäksi?

Miten sen oppii, että on lupa nauraa ja lupa itkeä, vaikka molempia yhtä aikaa tai yhtäkkiä vaihtaa toisesta toiseen? Miten sen oppii, ettei aina ole pakko, kumpaakaan?

Mistä sen tietää? Hauras vai luja?