kylläpäs

Hoitolapsen äiti sanoi tänään: ”On kivaa, kun olet täällä. Puhut pojalle suomea. Sanot sellaisia sanoja, joita en itse käytä. Niin kuin tänäänkin, kun vastasit johonkin ’kylläpäs’. Itse en koskaan sano niin.”

Pariisilaisilla lapsilla on kyllä paljon aitoja; kotien ja pihojen ympärillä. Rajoista vaan en tiedä.

sunnuntai

aamulla
en olisi jaksanut nousta
vaikka vuorokaudessa
on tänään 25 tuntia

nousin kyllä
menin brunssille resto u:hun
siitä voisi unicafe
ottaa oppia

otin mukaan saksalaisen
espanjalainen ei muistanut
että kelloa käännettiin
ja ruotsalaiset olivat hukassa

kotona
meinasin opiskella
mutta kun muut lähtivät kirjastoon
tulin vähän haikeaksi

olen jo tottunut siihen
että kaikki tehdään yhdessä
mutten vielä
kutsumaan itseäni mukaan

ajattelin, että käyn kävelemässä
ihan vähän vain
ihan tässä lähellä
ja sitten tulen lukemaan koulukirjoja

naapurissa on jalkapallostadion
siellä oli skeittikisat
ja antiikkimarkkinat
yhtä aikaa

lökäpöksypojat
ja sunnuntaipariisilaiset sikin sokin
vaarit nauroivat ja mummut peittivät silmänsä
aina kun joku kaatui rampilla

minä jäin kolmeksi tunniksi
otin valokuvia
taputin skeittaajille
jos joku sanoo jotain, en puhu ranskaa

kohta lähden juoksemaan
kahden pojan kanssa
vaikka kaikki paikat ovat jo
urheilusta kipeitä

ne ovat niin paljon nopeampia
kuin minä
jään aina jälkeen
se vähän nolottaa

mutta yritän olla välittämättä niistä
haikeudesta
ja noloudesta
sitä opettelen

juoksun jälkeen
syödään kaikki yhdessä
annetaan hyvänyönsuukot
ja sanotaan ”huomiseen”

suomessa ei koskaan
sanottaisi sellaista naapureille
(alkon myyjille kyllä
joskus, olen nähnyt)

talviaika

Tänään
on vuoden pisin yö.

Ainoa yö,
kun saa mennä ajassa taaksepäin.

Ja minä
minä olen yksin kotona.

sateenkaari, musta aurinko, ikioma ihanmikävaan

Muutaman päivän olen tuntenut oloni liian koleaksi, helposti haavoittuvaksi ja vähän liian pieneksi. Liian vähäksi ja liian paljoksi, mihinkään sopimattomaksi, parittomaksi. Tekisi mieli sanoa, että liian suomalaiseksi ja ehkä se osittain on tottakin. Mutta myös liian minuksi.

En haluaisi ajatella liikaa sellaista, koska se vain ruokkii itseään. Jos kuvittelen, että ihmiset pitävät minua vääränä, alan käyttäytyä väärin. Ja silloin kukaan ei enää tiedä, millainen on oikea minä; en minä eikä ne muut.

Minä vaadin ihmisiltä liikaa. Ne eivät ehkä tiedä sitä itse, mutta minä kyllä huomaan sen. Minä haluaisin, että ihmiset olisivat minulle tärkeitä – ja minä niille. Että minä olisin jotain ainutlaatuista. Ja jos yrittää liikaa, ei voi koskaan olla mitään aitoa.

Minä vain niin haluaisin löytää sen, mikä on aitoa. Sen paikan, jossa niin voisi olla. Jossa voisin olla niin. Mutta tämä matka, tämä pelottaa minua välillä ihan liikaa.

Tänään näin sateenkaaren Pariisin yllä. Olisin halunnut ottaa siitä kuvan, vain että se olisi säilynyt vähän kauemmin. Vain, että se olisi ollut hetken minun. Jotta olisin muistanut sen.

Sateenkaaren päässä, siellä on aarre. Sitä minä olen usein miettinyt. Missä on minun aarteeni, missä minun sateenkaareni ja sen pää? Se päivä ja paikka, missä musta aurinko nousee? Se ikioma jokumikälie. Mikä se edes on? Ja mistä sen tunnistaa?

mannerheimin silhuetti

Aamulla pyykkituvassa luin Heidin Könkään kirjaa Vieras mies. Mitättömästä pohjoisesta kylästä, jossa hiihdetään jäätä pitkin piiskaavassa tuulessa, sodassa paleltuneet kädet ja jalat pakottaen. Kortilla haetaan oikeaa kahvia ja viina polttelee ihanasti kurkussa, saunassa käydään yhdessä vaikka asutaankin susiparina. Muistoissa Imatra palaa ja Mannerheimin silhuetti piirtyy liekkejä vasten.

Sellaista tarinaa ei voisi koskaan kertoa vieraalle kielelle. Vaikkeivät ne ole minun aikani muistoja, kuitenkin minä tunnen ne niin kuin suomalaiset. Mitä Mannerheim ja viinakortti tarkoittavat, mitä kaikkea niillä sanotaan ja piilotetaan.

Kummallisen paljon minussa on Suomea, suomalaista. Sellaista, mitä ei voi lukea edes liian vaaleasta ihosta tai kylmästä hymystä. Sellaista, mitä ei ehkä koskaan voi jakaa. Muttei ottaa poiskaan.

we'll always have paris

Pariisi on sitä, että aamulla näkee sattumalta ranskantunnilla maailman kauneimman pojan, joka on menossa illalla katsomaan balettia ja pyytää mukaan hetken mielijohteesta. Illalla menet sen ja viidentoista muun kanssa ensin yhdelle oopperalle ja sitten toiselle, saat hyviä neuvoja kulturellilta ranskalaistädiltä, ajat kahdella metrolla, käyt kolmessa elokuvateatterissa ja lopulta päädyt katsomaan typerää ranskalaista komediaa kanadalaisen, sveitsiläisen ja hollantilaisen pojan kanssa.

Pariisi on sitä, että joka ilta päätät jäädä kotiin, koska olet ollut ulkona jo niin monena iltana aiemmin ja ihan liian vanha ja väsynyt ja aamulla on luentojakin. Sitten kuitenkin joku soittaa ja pyytää elokuviin tai afrikkalaisjuhliin tai gospel-konserttiin tai jazz-keikalle tai ilmaiselle illalliselle tai jokilaivaklubille. Ja yhtäkkiä oletkin varma, että jaksat sittenkin valvoa vielä yhden illan ja yön.

Pariisi on sitä, että uskaltaudut ensimmäisen kerran asuntolan keittiöön samaan aikaan kuin joku muu ja vartin päästä siellä on kaksikymmentä muutakin laittamassa oman maansa ruokia ja juomassa viiniä yhteisistä pulloista. Lopulta istut keittiössä aamukolmeen (vaikka hiljaisuus tulee yhdeltätoista) entuudestaan tuntemattomien ihmisten kanssa, saat pikaperehdytyksen Italian mafiaan ja Espanjan maantieteeseen, ja vaikka kieltäydyt tarjotusta sätkästä sinut kutsutaan silti perheen huvilalle Formenteralle, vaikka ensi kesänä sitten.

Pariisi on sitä, kun pidetään piknikkiä Pont des Artsilla, t-paidassa vaikka on jo lokakuu. Juodaan kahden euron punaviiniä, ollaan hetken nuoria ja kauniita ja puhutaan soljuvaa ranskaa koko ilta. Katsellaan kimaltelevaa Eiffel-tornia ja iltavalaistuja jokilaivoja.

Pariisi on ilotulitus Montmartrella, kaksi vanhaa miestä jotka osaavat kaikkien laulujen sanat ja soittavat pillejä laulavat mukana ja välillä silloinkin, kun oikeat esiintyjät eivät. Pariisi on kaunis afropäinen poika, joka opettaa sinut tanssimaan. Tunnin pitäisi alkaa puoli neljältä, mutta Pariisissa puoli neljä on joskus sama kuin puoli viisi. Onneksi afropojalla ei ole kiire.

Pariisi on sitä, ettei missään saa koskaan olla rauhassa, koska aina joku haluaa jutella tai kysyä neuvoa tai myydä jotain tai huudella hävyttömiä tai muuten vain tehdä jotain, ettei olisi ihan niin näkymätön. Joskus se on rankkaa, mutta Pariisissa saa itsekin aina sanoa, puhua ja kysyä. Pariisi on avuliaita ihmisiä, jotka kantavat sinun matkalaukkusi; Pariisi on ystävällisempi kuin koskaan uskoisit. Se on myös ilkeitä sanoja, vihaisia naisia ja pelottavia kortteleita.

Pariisi on ruuhkametroja, tuntikausien jonotusta, pieniä kujia, kauniita lapsia, turisteja ja rakastuneita pareja. Pariisi on rakkauden kaupunki, valon kaupunki ja valkoinen kaupunki. Pariisi on jatkuvaa muutosta ja sitä, ettei koskaan tiedä, miten asiat tänään tehdään vaikka teki samat jutut eilen. Pariisi on jatkuvasti liikkeessä ja hereillä ja samalla yhtä keskiaikainen ja ikiaikainen ja muuttumaton kuin aina.

Pariisi on ohittelijoita ja hidastelijoita. Pariisi on vaikea, monimutkainen ja compliqué – mutta ei se muuten olisi Pariisi. Pariisi on hiiriä asunnoissa ja vesivahinkoja, loisteliaita klubeja ja kuvankauniita ihmisiä. Näyttävää pintaa, mutta joskus pinnan alta voi raaputtaa esiin jotain ihan muuta.

Pariisi on niin paljon, että sitä on mahdoton sanoa. Suomeksi ainakaan.

Pariisi on minun.



Kodin tuntee siitä, kun sitä alkaa puolustella muille. Silloin se vasta on oikeasti minun.

la nuit blanche

Eilen yksi minun ihana tyttöni meni naimisiin. Sanoin sille, että rouvassa siistiä on se, et silloin on elämässä joku ihminen, joka on oma ja siinä rinnalla. Tai eihän siihen tarvita sormuksia, mut sitä mä ajattelin. Se olis siistiä.

Eilen minä lähdin kaupungille ihanien tyttöjen kanssa. La nuit blanche, valkoinen yö. Pariisin taiteiden yö. Pakkasin laukkuun kaksi kahden euron viinipulloa ja korkinavaajan, puin päälle liian lyhyen mekon koska Pariisissa on vielä öisinkin lämmintä. Ainakin, jos tulee jääkarhujen maasta. Minä eksyin metroasemalla, koska Helsingissä on vain yksi metrolinja ja minusta on hauskaa esittää pikkukaupungin tyttöä. Yksi tytöistä tuli hakemaan minut, ja ne toiset odottivat.

Taiteiden silta oli täynnä ihmisiä, taiteiden yönä. Joku soitti kitaraa, toinen huilua. Romanialaisen, puolalaisen, italialaisen ja espanjalaisen tytön mielestä oli hullua, että ihmiset olivat kerääntyneet sinne, sillalle. Veden ääreen. Satamakaupungin tytölle se olisi arkipäivää, jos vastarannalla ei seisoisi kimalteleva Eiffel-torni. Silti niistä tytöistä oli hauskaa istua sillalle, juoda viiniä pullon suusta ja ihmetellä sillan alta lipuvia jokilaivoja.

Jostain tuli ranskalaisia ystäviä, ja yksi saksalainen. Poskisuukkoja ja viereisellä sisäpihalla valoshow, jota on pakko päästä katsomaan. Kauniita hymyjä ja hypätään metroon, Montmartrelleko? Se on liian kaukana kotoa, mutten välitä, tänään valvotaan koko yö ja leikitään, että ollaan yhtä nuoria miltä näytetään.

Seurataan ranskalaisia, eikä kukaan oikein tiedä, minne ollaan menossa. Sellaista Pariisissa on aina. Sacré-Coeur ja taas on pakko ottaa valokuvia. Kulma-arabi, josta saa lisää viiniä ja pullon votkaa. Sitä juovat kaikki eurooppalaiset. Montmartren kapeita kujia ja portaita ylösalas. Pitkä matka puistoon, ihan huomaamatta kebab-ravintolan vessaan. Joku eksyi jo ja kaikkea en muista.

Buttes-Chaumont on täynnä valoja ja ihmisiä, punaisia sateenvarjoja ja hattarakojuja. Espanjalainen hermostuu, kun en enää näe muita tyttöjä. Jossain vaiheessa saksalaispoika ottaa minua kädestä ja yö muuttuu piirun verran lempeämmäksi.

Löydämme tytöt ja kadotamme taas. Löydämme ranskalaiset ystävät ja ne ovat hukassa edelleen. Koko ajan saksalaispoika pitää minua kädestä ja lopulta: Nous allons ensemble?

Loputtomia katuja, metro ei kulje enää eikä missään ole takseja koska nyt on valkoinen yö. Ranskalaisnaisen mielestä on herttaista nähdä saksalaispoika ja suomalaistyttö käsi kädessä ja koska tänään en ole yksinäinen vaalea tyttö, kysymme tietä naapuruston pojilta. Ensimmäinen taksi viedään nenän edestä, kun joku ranskalainen kävelee siihen suoraan meidän ohitsemme. Sellaista Pariisissa on aina. Taksikuskilta kuulen kymmenennen kerran illan aikana, että näytän ihan suomalaiselta. Vraiment?

Asuntolahuoneeseen ei saa viedä yövieraita, mutta pojan alakerrassa vahtimestari katsoo läpi sormien tai toiseen suuntaan. Kävelemme seitsemänteen kerrokseen enkä selvin päin ikinä jaksaisi niin nopeasti. Pojan seinillä on kaikki sen tärkeimmät: Che, Malcolm X, Muhammad Ali, Bob Marley ja Martin Luther King. Poika on nuori ja laiha ja sillä on melkein yhtä valkoinen iho kuin minulla. Se puhuu ranskaa pehmeästi ja välillä vähän englantia. Kauniit huulet ja sellaiset uneliaat ja vähän vinot sänkykamarisilmät, joihin minut on liian helppo hukuttaa. Poika lukee arabiaa eikä juo kahvia. Se on kasvissyöjä ja se tuntee Jari Litmasen ja Sami Hyypiän; sen lempijoukkue on Leverkusen. Pojalla on jääkylmät jalat ja aamulla, kun sen päätä särkee, se pyytää minua hieromaan otsaansa.

Kun kello on jo ihan liian paljon eikä kumpikaan keksi enää tekosyitä olla nousematta, kerään vaitonaisena eiliset juhlavaatteeni. Pariisilaisetkin huomaavat, että tänään en herännyt kotoa. Poika saattaa minut alakertaan kotivaatteissaan ja neuvoo oikean metroaseman. Minä annan sille oikean suukon poskelle, enkä kysy mitään.

Illalla raitiovaunussa on tavallistakin enemmän helliä pareja. Käännän pään ja mietin, että olis siistiä, jos elämässä ois joku ihminen, joka on oma ja siinä rinnalla.

le matin blanc

normalement
ces matins marchent comme ҫa

je retourne chez moi
à l’un côté de la ville

et toi,
tu restes ici
à l’autre

et après ce jour-là
nous ne nous verrons plus



mais si aujourd’hui
n’était pas comme un jour normal?