tietää pian itkevänsä ettei pitäisi olla tässä

Olen istunut väärien miesten lattioilla ja syleissä, toisten väärien miesten ohuiden seinien takana. Olen uskonut satuihin ja hukkunut vääriin silmiin. Ollut väärään aikaan. Äkkiväärä vääräleukojen joukossa.

Olen imenyt itseeni rippeitä, murusia ja tuoksuvia savuja. Seissyt ringissä talviyönä, kameralta katveessa, hellin käsin kääritty sätkä palelevissa sormissani. Esitellyt itseni: Olen huumepoliisin tytär pikkukaupungista ja naurahtanut elämälle, kun minulle vastattiin: Minä olen huumekauppiaan poika lähiöstä.

Piiloutunut konserttisalin katsomon takanurkkaan, punaisten valojen laitamille. Löytynyt.

Tullut kotiin aamuyöstä ja itkenyt.

Iltapäivästä kuunnellut edellisyön lauluja ja vieläkin nyyhkinyt.

meri sisällä

Kummallista mustaa ja kipeää sisällä koko ajan. Kuin meri sisällä olisi lokakuinen avomeri, tumma ja jäinen ja kovaa korkealle lyövä. Tai joskus katastrofin jälkeen, musta ja tahmea siivet sotkeva tukehduttava. Joskus kuohuu yli äyräidensä ja valuu suolaisina puroina poskille ja poskilta pielukselle.

Kiipeilen kaatuneiden pelastusveneiden päälle, takerrun hylynpalasiin tai vaikka jäälauttoihin että edes johonkin. Kylmyys sulaa ja sitten siihen hukkuu.

Sunnuntaisin, kahden tunnin ajan sunnuntaisin kävelen kaupungin rantoja ja silloin meret ovat tyyniä.

on nämä surulliset syksyt

Kun on kerran menettänyt, osaa jo odottaa seuraavaa. Jokaisessa puhelinsoitossa on ikävän kaiku. Jokainen puistonpenkki on paikallaan siksi, että sille voisi istahtaa, kun jalat eivät kanna. Jokainen kuulas sunnuntai on olemassa, että surua olisi hivenen helpompi kestää.

Siinä minä istuin, penkillä Töölönlahden nurjalla laidalla ja kuuntelin, kun äiti kertoi enon hukkuneen. Siinä minä istuin ja tiesin, että tällekin on paikkansa ja tapansa. Silmänurkkaan kiertyi kyynel mutta enempää ei tuntunut.

Kuin minuun olisi jo pantu niin paljon surua, että enempää en ottaisi. Kuin olisin ääriäni myöten täynnä. Kuin tietäisin miltä se tuntuu, ymmärtäisin kivun mutta minua ei enää siihen riittäisi.

On kaikki nämä surulliset syksyt nyt ja tästä aiemmin. On äkkikuolemat, sydänkohtauksiin menneet isät ja hirteen menneet isät ja nämä järviin meriin jokiin menneet.  On mustat lampaat ja poltetut sillat ja katkenneet säikeet.

Jotkut tytöt menevät naimisiin, joka päivä melkein joku tyttö. Minä keräilen kuolemia. Jokainen kai meistä kasvaa tavallaan.

tää menee ihan hyvin

Poika vuoden takaa sanoi: Tulit jostain mieleen etkä lähtenyt pois.

Minä meinasin vastata: Sä tulit mun mieleen vuosi sitten etkä koskaan lähtenyt pois.

Puhuin sittenkin vaahteranlehtitatuoinneista, köyhistä ritareista, salakapakoista ja Mummo Ankasta. Ohimennen töistä ja peloista. Kehistä ja möhkäleistä.

Se sanoi: Vuoristoradatkin kiertää kehää.

Siitäkin tuli jotain mieleen eikä lähtenyt pois.

pysyn hengissä vielä tämän päivän

Menin katsomaan hulluudesta kertovaa näytelmää.

Vieressä istunut herttainen vanha nainen kysyi: Millä alalla sinä olet? Tarkoitan, kun olet kiinnostunut tästä aiheesta. Teetkö sinä jotain työtä tällä alalla?

Ja minä halusin vastata: Ei, en minä tee tätä työkseni. Minä teen tätä elääkseni. Minä olen tuo tyttö. Minä olen tuo tyttö, joka pelkää elämää niin paljon, että henki salpautuu. Minä olen tuo tyttö, joka putoilee kuiluihin ja marginaaleihin. Minä olen elänyt tuon kaiken. Minä elän tuota kaikkea.

Minä en ole flunssa tai syöpä; minä sairastuin hulluuteen.

Hymyilin sievästi ja illan lopuksi taputin näyttelijät lavalle kolmesti.  

vaihtui syyskuuksi

Jotain tapahtui. Aikaa kului. Kirjoitin kaksi lausetta:

paina sormesi minun kolhuilleni.

piirrä käsilläsi aurinko minun iholleni, reisille ja vatsan nukalle.