skip to main |
skip to sidebar
Se oli ensimmäinen ajatus tänä aamuna herätessä. Yleensä kesäaamuina herää liian aikaisin siihen, kun ulkona on liian valoisaa. Tänä aamuna kellon soidessa tuntui, kuin olisi keskiyö. Tai keskitalvi. Myrskysäässä ja syksyn tunteessa ei sinänsä ole mitään vikaa, jos vain saa kaivautua syvälle lämpimän peiton alle, kääntää kylkeä ja jatkaa uniaan. Mutta kun on pakko nousta, töihin, maailmaan, ihmisten keskelle… Ei aina jaksa naurattaa. Ja kun aamun ensimmäinen ajatus on ”ranteet auki ja Aurajokeen”, ei loppupäivästäkään voi odottaa kovin hyvää.
Jotkut päivät ovat kurjia. Oikein mikään ei auta. Tänään harmitti, moni asia. Tuli vähän itkukin. Vähän lohdutti lämmin hymy, myrskyn tuoksu, uusi helminauha ja lohtupikkuleivät.
Kotimatkalla mieleen tulvi ideoita kirjoittamisesta: kielestä, ulkopuolisuudesta, kipeästä ikävästä melkein mihin vaan. Kotona en kuitenkaan saanut mitään aikaiseksi. En edes siivottua, taaskaan.
Päällimmäisiksi ajatuksiksi jäi, että ihmissuhteet ei pue mua. Ei ehkä minkäänlaiset. Ja sitten se, että mä en vaan kuulu niitten joukkueeseen. Eikä sekään ollut oma ajatus, vaan Minkin.
minun työpöydälläni
on vierekkäin
Elovena-välipalajuomapurkki
ja Marilyn-kahvimuki
kaksi kaunista blondia
ja minä
takkutukka-kultakutri.
mä tykkään joistain ihmisistä niin paljon että se on ihan liikaa
mä tuhrin taas mun kynsilakat
mä en jaksa vaihtaa lakanoita vaikka sotkin niihin ruokaa
mä en jaksa tiskata vaikka astiat haisee jo
mä en jaksa värjätä mun tukkaa
mä haluaisin pelata twisteriä jonkun kauniin pojan kanssa
mä haluaisin että joku etsisi mulle ranskasta kodin koska en itse uskalla löytää sitä
mä en haluaisi olla yhtään surullinen ilman syytä
mä haluaisin nukkua pitkään huomenna
mä haluaisin et kaikki järjestyy
mä tykkään joskus, ihan liikaa.
enkä minä koskaan ollut
se tyttö
jota kaivataan
jota ajatellaan
joka on unohtumaton
johon ihastutaan
joka huomataan
joka jää mieleen
jonka kohdalla pysähdytään
jonka ohi ei kävellä
jota katsotaan kaksi kertaa.
Aika juoksee. Päivät lentävät ohi ja nyt on taas sunnuntai ja myöhä ilta jo, ensi viikolla on töitä yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi päivää ja sitten on taas sunnuntai ja uusi maanantai ja kuusi päivää töitä. Vuodet rientävät, veli on jo kolmekymmentä. Sitten on ihmisiä, jotka olen tuntenut kauemmin kuin kaksikymmentä vuotta ja muistan sen alusta asti silti.
Välillä tuntuu, että ihmiset vain kulkevat toistensa ohi, eivätkä ehdi uskalla halua tajua pysähtyä. Aina tulee uusia ja uusia eikä koskaan jäädä paikalleen liian pitkäksi aikaa. Jos joskus liikaa muistankin, juon vielä yhden, niin muistan taas paljon huonommin.
Mutta välillä, ihan vahingossa, jäämme toisiimme kiinni. Mieleen liian moneksi päiväksi kuukaudeksi vuodeksi.
Vanha työkaverini soitti minulle. Sanoi miettineensä tammikuusta, tai melkein viime keväästä asti jo, miksi meillä on niin huonot välit. Itse en ole uhrannut asialle paria ajatusta enempää. Eihän me koskaan edes nähdä, eihän me olla toistemme ihmisiä. Kun tulee tarpeeksi vanhaksi, tajuaa, ettei kaikkien kanssa voi olla kaveri. Ei jaksa. Ei tarvitse jaksaa. Vai onko se sittenkin kyynisyyttä? Kylmyyttä?
Lapsuusystävä vuosikymmenten takaa avautui humalassa: ”mä olin ihastunut suhun silloin kun mä olin pieni. ja sä vielä vähän pienempi”. Aikuiseksi kasvanut naapurinpoika, pienten lasten isä jo.
Mitä jos olisikin päättänyt pysähtyä joskus aiemmin? Tai kääntyä jostain toisesta risteyksestä? Uskaltanut avata silmänsä. Kuinka monta ihmistä ehtii mennä ohi, vahingossa, ihan huomaamatta?
Haluaisin kirjoittaa kaikenlaista. Pikkukaupungista, kuolleista tehtaista, turvapaikoista ja erilaisista kodeista. Lapsista, niiden haluamisesta ja saamisesta ja toisenlaisista valinnoista. Onnistumisista ja epäonnistumisista, tyytymättömyyden tunteesta kun onnistuminenkaan ei riitä. Salatuista tunteista, vanhasta suolasta ja välinpitämättömyydestä. Järkirakkaudesta, valinnanmahdollisuudesta tai -mahdottomuudesta, päätäpahkaa rakastumisesta. Lähtemisestä ja palaamisesta, peloista ja innosta. Siitä, miten haluaisin, että joku vain sanoisi että kyllä kaikki järjestyy.
Mutta koko ajan on liian kiire ja kaikki on liian raskasta ja pelottavaa.
