tiistai 30. huhtikuuta 2013

.

Ensimmäistä kertaa en itkenyt, kun kirjoissa ja näytelmissä kerrottiin kuolleista isistä. Sitten joku taas kuoli.

läheisyyden historia

Siinäpä oiva aihe maanantaiaamun terapialle. 

Lyhyt.
Verinen. 
Alati itseään toistava.

Sellaista on minun läheisyyteni ja minun historiani.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

joku muu

Yhtäkkiä on ihmeen helppoa olla joku muu. Kun ryhmässä on jo yksi kyyninen, yksi kylmä, etäinen tai pidättyväinen, yksi ujo, minun ei olekaan pakko olla mitään niistä. Eivätkä ne ole huonoja, eivät ne tee ihmisestä sittenkään vähempää – ei minusta eikä kenestäkään. Mutta on hyvä nähdä ne toisessa ihmisessä, tunnistaa ja tajuta että: se ei ole paha. Ja että: minä voin olla muutakin, minä olen muutakin.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

viimeinen sana

Puhun peilille: Omista tää elämä. Tee se, mikä sun täytyy. Ole se. Kukaan ei tee sitä sun puolesta, kukaan ei anna sitä sulle tarjottimella. Mee ja ota se, mikä sulle kuuluu. Oo sen arvoinen.

Omista tää elämä. Tai muuten mä en jaksa sua enää, mä en jaksa elää sun kanssa enää.

omista tää elämä

Yhtäkkiä pakottava tarve lähteä. Nostaa rinkka selkään ja herätä vieraasta kaupungista, vieraasta maasta, vieraasta kielestä ja vieraiden ihmisten keskeltä. Mieli keveänä, kaikki kipu ja suru ja paino pois pyyhittynä, kaikki mennyt pois pyyhittynä.

Se on minun keinoni, minun tapani: paeta. Samanlaista, pienempää pakoa ovat nämä päivät, kun en aamulla herääkään kellon soittoon maalaa huuliani nouse junaan hyppää siihen ikuisesti pyörivään pyörään. Kun olen kotona puolipukeissa vielä neljäkakskyt ja yritän kerätä voimiani niin, että saisin edes varmuusketjun auki. Kun korkeintaan jaksan istua siinä ikkunalaudalla, joka on melkein kuin maailmassa mutta kuitenkin turvallisen kaukana.

Nostan pään pystyyn ja puhun peilille: Omista tää elämä. Tee se, mikä sun täytyy. Ole se. Kukaan ei tee sitä sun puolesta, kukaan ei anna sitä sulle tarjottimella. Mee ja ota se. Oo sen arvoinen.

Nosta pään pystyyn ja vastapäisen talon seinästä heijastuu aurinko. Mee jo.  

silitellä suruja, säröjä, särmiä

Se silkkinen, silmille valahtava tukka, suu pehmeässä supussa ja pitkät laihat käsivarret (jonkun toisen ympärillä). Ne ovat kaikkein terävimmät kuvat. Tiedän, että vielä ne haalistuvat. Vielä se kipu haalistuu, kellastuu, pehmenee ja kuluu pois. Helppo se on nytkin painaa pinnan alle, mutta vielä niin voimakas että pulpahtaa välillä pintaan väkivalloin, pärskien ja riuhtoen.

Nojaan otsan ikkunalasiin ja hoen: Koeta kestää rakas, vielä se helpottaa.

Muista se: lempeys. Loputon lempeys, hellyys, rakkauskin. Silkkihansikkaat, joilla silitellä suruja, säröjä ja särmiä.

Ja pidä se pää pystyssä. Sitä ei voi kukaan muu sinulle tehdä. Pidä pää pystyssä, katse suorassa ja joskus vielä mieli yhtä vakaana, hymy varmana.