Kesäisin en koskaan osaa kirjoittaa niin paljon kuin pimeinä aikoina. En tiedä mistä se johtuu; viimeaikoina esseistä ja pitkistä työpäivistä, ja siitä että kaikki pyörii koko ajan samaa rataa ja jos kirjoittaisin, toistaisin itseni tuhanteen kertaan niin kuin Irving enkä koskaan muuttuisi miksikään.
Olen ollut melkein onnellinen, melkein höyhenenkevyt. Olen rakastanut monia ihmisiä niin kuin perhettä, ja enemmänkin. Olen heittänyt jäähyväisiä pelkäämättä – vielä me joskus kohtaamme. Tai ainakin minulla aina on pala teistä. Olen tanssinut sateessa nurmikolla, juonut votkaa Seinen rannalla ja hymyillyt tennisturisteille tyhmä olkihattu päässäni. Olen juossut auringonpaisteessa kevyemmin kuin koskaan, olen kirjoittanut sokerisia sanoja ja ollut ajattelematta huomista.
Kunpa osaisin olla tällainen aina; olla kuin hattaraa ja kesäisiä pilviä. Mutta se kaikki on minulle vain viiltävän ohikiitäviä hetkiä. Aina tulee aamu, jolloin minä herään ja harmaat pilvet peittävät taivaan ja maailma painaa tuhat kiloa.
Minä en oikeastaan huolehdi; minä huomioin. Kahden kuukauden päästä olen kotona, tai jossain siellä kylmässä pohjoisessa maassa, jossa asuu karibuja ja aurinko ei nouse koskaan eikä kukaan ole kuullutkaan Blackberrystä. Siellä, jossa minun nimeni osataan lausua oikein, mutta se kova r:kin vain särähtää minun korvaani. Siellä missä minulla ei ole aikaa kellua päivien läpi vaan kulman takana odottavat jo gradu ja päivätyö ja ikuinen laskujenmaksu. Siellä missä ihmiset ovat raskaita, missä kukaan ei enää anna minulle poskisuukkoja eikä kutsu minua prinsessaksi ilman syytä. Eikä syystäkään.
Enkä minä oikeastaan kaipaa, mutta herään silti vähän alakuloisena kun tänäänkään en herää kenenkään sylistä. Tšekkiläispoika sanoi, että olen magnifique, mutta lähti silti keskellä yötä pyöräilemään kotiinsa. Ja minä päätin, että jos ei eilen, ei enää koskaan. Annan sen mennä vaikka se hymyilee unisilla silmillään niin kauniisti, että minuun sattuu.
Kaikki se toistuu, päivä päivä jälkeen, joka kerta ja loputtomiin. Jäljelle ei jää mitään muuta kuin kevyt ja painava, enkä minä vieläkään tiedä, kumpi on tärkeämpää.
2 kommenttia:
Aina tulee hyvä aamu, aina tulee paha aamu. Entä jos ne ovatkin yhtä arvokkaita? Entä jos molemmilla vain yksinkertaisesti on sinulle tärkeää asiaa? Minusta sinun ei tarvitse osata olla minkäänlainen. Mutta tiedän, että siihen luottaminen on pitkän matkan päässä. Mutta taidat olla jo matkalla.
odelma olet ihana kun tuut aina välillä sanomaan, että hyvä tästä tulee. tuleekin, minä tiedän. millä tavalla vain, siitä en osaa vielä sanoa.
ne pahat ammut, ne ovat minun enemmän ja niillä on minulle asiaa enemmän kuin niillä hattaran keveillä. eivätkä ne enää vie minua mukanaan niin kuin ennen. ne ovat minussa painavampi osa, mutta välillä haluaisin hukkua sellaiseen kevyeen harsoon. aina silloin kun ihastun.
Lähetä kommentti