kotona

Aamulla täältä lähti vähin äänin se poika, joka kosi minua eilen. En näe sitä enää koskaan. En itkenyt sen takia, en itke koskaan. Itkin vähän sen rokkitähtipojan takia, sen jolla on kauniit mustat kiharat ja joka hymyilee silmillään ja yllättäen kutsuu minut vaikka maailman ääriin eikä kuitenkaan puhu mitään ja loppuillasta se kuiskuttelee unkarilaistytön korvaan, eikä näe minua enää. Annan sen olla, siihen asti kunnes se soittaa taas.

Itkin neljän tunnin yöunia ja työhakemuksen kirjoittamista ja tennisstadionin portteja ja anoreksiasta kertovan kirjan lukemista ja kaupunkisosiologiaa, sen kaiken pitäisi olla valmiina jo huomenna.

Äiti itki minun vuokseni ja minä itkin sen vuoksi ja se itki lisää. Minä itkin isää. Se ei koskaan sano mitään, enkä minä koskaan sano mitään, koska niin on helpompi olla. Ja se sanoo, että sille tulee ikävä enkä minä tohdi sanoa, että minun on sitä parempi mitä kauempana olen.

Kuljin kotiin pää pystyssä ja itku kurkussa uusissa sinisissä kengissä jotka puristavat varpaita enkä minä näytä sitäkään. Kotiovella tšekkiläispoika tuli vastaan ja antoi suukot molemmille poskille. Se veti minua hellästi pumpulipaidan hihasta ja piti huolta, ettei minun ole kylmä. Kolmannessa kerroksessa melkein törmäsin italialaispoikaan, joka antoi suukot molemmille poskille. Minä tiskasin tänään sen astiat ja se istui minun seurakseni eikä jaksanut sanoa mitään enkä minä jaksanut sanoa mitään, mutta se tuntui kotoisalle ja joskus on silti hyvä, että on seuraa vaikka kumpikaan ei sano mitään. Ainakin jos hymyilee lämpimästi. Espanjalaispoika syötti minulle salaattia ja luxemburgilaispoika sai minut vihdoin nauramaan niin kuin aina, vaikka se ei antanutkaan minulle suukkoja poskille. Hetken tuntui siltä, että on kotona.