Kiinalaiskorttelissa kerrostalon seinään oli maalattu mustapukuinen mies, joka heitti salkkunsa menemään ja juoksi taivaalla lentävän leijan perään. Minä en ottanut valokuvaa, koska näin muistan paremmin, myös sen perhosen ja punaisen sateenvarjon.
Hautausmaalla kävelin kapeita kujia ylös ja alas, enkä nähnyt ketään kuuluisaa. Muistojen puutarhassa melkein itkin, koska minulla ei ollut kukkia vaikka muistan minä ilmankin. Päätin taas, että sinne minä vien ihmisen jota rakastan.
Antiikkimarkkinoilla, hautausmaan portilla, minä sovittelin hopeisia sormuksia, mutta yksikään ei ollut sopiva.
Ajoin metrolla sinne, missä on neljä taloa ja metsä. Kirjaston kupeessa on elokuvateatteri, jonka pihalla tuulee aina. Niin kuin kotona. Hämärässä salissa näin elokuvan miehestä, joka odotti 25 vuotta ennen kuin uskalsi sanoa ”rakastan”.
Kotitalon portaikossa näin monta naapuria. En tohtinut sanoa mitään. Yksi niistä katsoi suoraan minuun, mutta sekään ei sanonut mitään. Jos aina pysyy itse ulkopuolella, voiko silloin syyttää niitä jotka ovat sisällä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti