Opinko minä koskaan puhumaan ihmisille? Opinko koskaan sanomaan mitä oikeasti ajattelen? Opinko minä koskaan ymmärtämään, mitä ne kauniit pojat tarkoittavat kun ne sanovat, että olen ihana ja ihmeellinen ja kuutkin taivaalta? Ja sitten ne vain hymyilevät ilkikurisesti ja kääntävät selkänsä.
Minä en ehkä koskaan lakkaa ihastumasta vääriin miehiin, väärissä paikoissa ja väärään aikaan. Hullu minä olen, kun väitän itselleni että se pelkkä kaunis hymy muka riittäisi – kunhan vain tietäisin mitä se tarkoittaa. Kun väitän, etten oikeasti haaveile suurista rakkaustarinoista maarajojen ja ikäerovuosien yli. Juuri siitä minä haaveilen, en mistään aidommasta tai tavallisemmasta. Minä en koskaan rakastu naapurinpoikaan; se on liian mahdollista.
Minun elämässäni on kahdenlaisia miehiä: niitä, joiden kanssa vietän yöni ja niitä, joita rakastan. On mennyt melkein vuosia siitä, kun viimeksi oli toisin. Mutta minä alan väsyä siihen. Minä kaipaan joskus enemmän kuin mitään sitä poikaa, jonka kanssa viimeksi oikeasti elin ja suunnittelin. Ja mietin, että joskus viiden vuoden päästä minä voisin oikeastikin elää näin. Mutta se viisi vuotta ei ehkä kulu koskaan, kukaan ei koskaan tule tai ainakaan minä en ikinä voi.
Sen sijaan minä istun kotona ja odotan perhosia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti