katkeamia

Eilen aloin lukea iltarukousta mutta purskahdin itkuun jo siinä kohdassa, kun toivotin hyvää yötä lemmikkihiirelle ja -kanille, jotka minulla oli joskus ala-asteella. Olen lukenut saman rimpsun iltaisin niin kauan kuin muistan. Ja vieläkään minulla ei ole ketään tärkeämpää kuin kaksikymmentä vuotta sitten kuolleet häkkieläimet.

Eikö sellaisina päivinä ole lupa jäädä sairauslomalle, kun kymmenen tunnin yöunien jälkeenkin on niin väsynyt, ettei jaksa työntää niitä kolmea täkkiä päältään?

jääkarhujen ja karibujen maasta

Makaan sängyssä kolmen täkin alla, kahdet villasukat jalassa, sormikkaat kädessä ja ruusuhuivi pään ympärille kiedottuna. Niin kuin pakkasen alta pakoon hätyytetyt romanialaismummot. Makaan siinä kaksi tuntia, ennen kuin lämpenen. Jää, se on minun sisälläni.

Keskipäivällä tämä maa on hetken kaunis. Kalpea aurinko maalaa Pasilan ratapihan ja Töölönlahden sinertävänvalkoiseksi, lumi hehkuu timantteja. Silmiään ei voi räpäyttää, ettei menettäisi yhtään hetkeä. Kohta valo taittuu pimeäksi ja viikon päästä, kun seuraavan kerran olisi aikaa katsoa, sitä on jäljellä vieläkin vähemmän.

Puoli kahdelta naiset sanovat ”vielä on tunti valoisaa, se riittää”. Ne uskovat siihen mutta minä tiedän, ei se riitä mihinkään, alkuunkaan. Ei kukaan elä tästä pimeästä.

Tässä maassa kauneus on aina jotain kipeää ja nopeasti hiipuvaa. Se hipaisee meitä ja jättää jälkeensä pelkän ikävän. Miten meistä koskaan olisi voinut tulla ehjiä täällä.

(Nämä katkelmat, minun on pakko kirjoittaa ne, vaikka ne tuntuvatkin keskeneräisiltä. Minun on pakko kirjoittaa jotain, kun en uskalla sitä, mikä sisällä hiertää. Minun on pakko kirjoittaa auki edes pieniä solmuja.)

täällä taas

Itku tulee hetkissä. Pienestä tytöstä, joka retuuttaa pehmojääkarhuaan, kuin uskoisi vielä että se riittää turvaksi koko maailmaa vastaan. Naisesta, joka polvistuu pakkasessa kyyhöttävän kerjäläisen vierelle. Mummosta, joka kiittää kolmesti kun avaan oven.

Silloin, kun tiskaan suurinta ja terävintä keittiöveistä ja olen melkein liian varomaton.

Tärisevin käsin kauhon suuhun vettä ja lumelääkkeitä. Peilistä näen tyhjät silmät enkä usko, että voisin koskaan muuttua tästä.

pelon ilmapiiri

Iltaisin kuvittelen, miltä tuntuisi painaa selkä jonkun lämmintä rintaa vasten. Teen peitoista reunat maailmalle mutta niiden kainaloissa en osaa enää levätä.

Kuinka kauan kestää, että alkaa nukkua pyjamassa toisen vieressä? Minun rakkauteni ei ole koskaan jatkunut niin pitkään.

Maalaan taas piiloon vanhan, tylsän ja väsyneen. Puen hymyn ja punaisen mekon. En minä välitä.

suurempi kiire kokemaan, olemas olemaan

Minä olen väsynyt, en pahasti enkä niin, ettei siitä pääsisi yli. Mutta väsynyt. Kaikkiin niihin tavallisiin asioihin. Ja sitten tähän, miten sen sanoisi, ikävään? Siihen ainaiseen juoksuun, kun ihmiset tulevat ja menevät eikä kukaan pysähdy tähän vierelle. Tai voi se olla niinkin, että minä en pysähdy. En uskalla. Mutten jaksaisi tätä vuoteesta toiseen hyppäämistäkään enää. Onhan tästä puhuttu, loputtoman pitkästi.

Yksi parhaista tytöistä puhui minulle tänään täydellisestä pojasta. Siihen minä voisin kuulemma rakastua. Ja minä vastasin "ei ne täydelliset pojat koskaan minua halua". Mutta se poika, se on kuulemma sellainen, joka tykkää särökkäistä tytöistä.

Minusta on hyvä olla särökäs ja että joku sanoo niin, ja että siitä kannattaisi vielä tykätä. Vaikken minä sen enempään uskokaan.

naimisiin sun kanssa vasta taivaassa meen - silloin susta kunnon naisen teen

Luin jostain roskalehdestä jutun miehestä (sekin oli ehkä 27-vuotias), joka oli maannut 600 naisen kanssa. Sillä oli vaimokin. Eikä se pitänyt itseään seksiriippuvaisena. Se vain sanoi, että oli lapsena koulukiusattu ja ottaa nyt saatavansa takaisin.

Minä en sentään ole maannut 600 miehen kanssa. Mutta minä keräilen sulkia hattuun. Minä olen huomionarkkari. En voi vastustaa kauniita hymyjä. Häpeilemättömiä katseita. Kehuja. Huumaannun siitä tunteesta, kun saan jonkun kiedottua pikkusormeni ympäri. Kun ne tanssivat minun pillini mukaan. Ja pojat, ne kietoutuvat. Ja ne tanssivat. Tai niin minä luulen. Ehkä ne selän takana luulevat tanssittaneensa minua. Ehkä olemme kaikki ihan yhtä väärässä.

Minä en koskaan ollut se tyttö, jonka perään huokailtiin. Vuosikausia haaveilin siitä, että puhkeaisin kukkaan niin kuin kaikki ne tytöt SinäMinän novelleissa aina kesälomien jälkeen. Sitten ne kaikki huomaisivat minut ja tajuaisivat, miten paljon ovat menettäneet sillä minä en koskaan huolisi niitä.

Ehkä jotain tapahtui. Ehkä minä puhkesin kukkaan, huomaamattani. Yhtäkkiä ne näkivät minut eivätkä ne voineet enää irrottaa silmiään minusta. Ainakaan ennen aamua. Arjen kalpeassa valossa minussa ei ole enää mitään ja näistä jutuista vaietaan. Niin minä ainakin luulen ja valitsen aina ne kaikkein mahdottomimmat. En koskaan niitä, joilla on lempeä katse. Enkä ikinä niitä, jotka aamulla kyselevät asioita. Ne minä unohdan. Ja ne lähtevät, unohtavat ja rakastuvat toisiin tyttöihin. Kosivat ja menevät naimisiin ja ne tytöt saavat sen täydellisen sukunimenkin. Ja minulla, minulla on sentään monta sulkaa hatussa.

Onko mitään enempää olemassakaan?

kaikki on mahollista mut mihi hintaa?

On niitä joita rakastetaan. Ja niitä joiden mukaan lähdetään aamuyöstä, kun kuvitellaan ettei kukaan näe. Tai kun on jo niin myöhä, ettei silläkään ole väliä. Kaikkein vaikeinta on löytää se, jonka kanssa olisi valmis tekemään molemmat.

Tätä asiaa, tätä rakkaus-asiaa olen miettinyt viime päivinä enemmän kuin mitään. Mutta sitä en tunnusta.

paitsioansa

Joinakin päivinä olen se tyttö, joka soittaa papille ja valitsee arkun. Se tyttö, joka kasvoi aikuiseksi järjestäessään hautajaisia. Se tyttö, jolla on surua silmissä. Se tyttö, joka selviää mistä tahansa. Se on raskas taakka ja kun sen ottaa harteilleen, ei sitä koskaan voi enää laskea.

Joinain iltoina olen höyhenenkevyt. Olen pelkkiä liehuvia helmoja, hattarakiharoita ja kirkkaanpunaista kynsilakkaa. Hymyilen ujosti ja lähden vieraiden poikien matkaan.

Sitten olen näkymätön. Istun omassa pienessä kuutiossani ja ihmiset kulkevat ohitseni, lävitseni, ylitseni eivätkä huomaakaan. Vain kellokortti tietää, että olen olemassa. Ja minä olen varma, etten osaa ja ettei tämä ole minua varten. Eikä kukaan todista sitä vääräksi.

Yhtäkkiä mikään ei olekaan niin kuin piti. Minusta ei tullut mitään sellaista, mitä ajattelin. Mitä muut ajattelivat. Enää kukaan ei edes kysy. Näkyyhän se päällepäinkin: ei sillä ole sormusta eikä pyöreää mahaa. Mitä muuta voisi olla?

Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että tämä pimeä kaataa minut. En pysty mihinkään. En ole se ruusuilla tanssiva pariisitar. En seesteinen tyttö, jolle riittää onneksi luomumaito ja kirjahyllyt. En tähtioppilas, en kympin tyttö enkä isänmaan toivo.

Taas kerran minä olen se, joka jähmettyy paikoilleen. Jotain pahaa tässä hetkessä on, kun se ei anna minun edes kirjoittaa. Istun vain tässä ja hengitän paperipussiin.

jäässä

Uusi työ tekee minut epävarmaksi. Se saa minut ajattelemaan, etten osaa mitään. Ja samalla kaikki muukin rakoilee, murenee, pirstoutuu, sumenee.

Pitäisi nauraa enemmän. Innostua. Niin kuin tänään typötyhjällä ja huuruavan kylmällä Olympiastadionilla. Sivusilmällä näin sen maailman ihanimman pojan ja se näytti vieläkin kauniimmalta kuin niissä kuvissa joita katselen iltaisin. Ja silti minä käänsin katseeni ja ihailin loppuillan vain Suomen omaa kuningasta. Merkillinen, poikamainen asia niin etten osaa edes selittää mitä kaikkea siinä minulle on. Ja se sivusilmäys riitti tänään, nostamaan hymynkin huulille. Leikisti en edes huomannut.

Pitäisi luottaa enemmän.

maybe we have to get a little messed up before we can step up

"If there’s a crisis you don’t freeze. You move forward. You get the rest of us to move forward because you’ve seen worse. You’ve survived worse. And you know we’ll survive too.

You say you’re all dark and twisty. It’s not a flaw. It’s a strength. It makes you who you are."

- Grey's anatomy

you don't always have to hold your head higher than your heart

Jossakin - minussa - on lukko, jota en osaa avata. Se saa minut epäilemään. Eniten itseäni.

käännä toinen poski

Vaikeinta on olla vain surullinen, ilman yhtään vihaa.

Minun maailmani ei enää kaadu yhdestä puuskasta. Minä en enää makaa päiväkausia pimeässä. Minä en enää vello, mutta minun on saatava olla tämä. Tyttö joka on liimattu kokoon palasista.

Minun perheeni on rikki ja siksi tarvitsen uuden. En heitä menemään niitä vanhoja, mutta tarraan tiukasti kiinni jokaiseen, joka uskaltaa pysähtyä minun kohdallani. Minä tarvitsen ihmisiä, ystäviä. Nyt vasta minä uskallan sanoa sen ääneen. Mutta sekään ei riitä.

Minä yritän rakentaa siltoja, siteitä, verkkoja. Joka kerta kun rakennan uuden palan, joku vetää pois jonkun toisen. Minun elämäni on kuin Babelin torni, älkää jumalauta heiluttako sitä pöytää.

katso

sulkaripset
kauniit
silmissä suora katse
ei aina avoin
ei aina varma
mutta suora
eivätkö ne olekin vähän vinot?
ja poskipäät
slaavilaiset
leukaperät, leveät, voimakkaat
sinun leukasi.
eikä koskaan tyhjä, ilmeetön.

tällainen minusta tuli:
sulkaripsinen tyttö.
tänään ei enempää.

katso isi,
tällainen minusta tuli.

kympin tyttö

Viikonlopun aamut ovat olleet jotenkin tahmeita. Sillä tavalla alakuloisia kuin aamut Ranskassa olivat jos olin nukkunut liian pitkään. Täällä en koskaan nuku liian pitkään. Enkä enää valvokaan.

Yhdeksään päivään en tehnyt muuta kuin töitä. Aamusta iltaan, sadatta tuntia. Kokouksissa peittelin haukotuksia, iltaisin itkin väsymystä. Ei sellainen ole elämää. Onneksi, onneksi tulivat nämä vapaapäivät. Nyt olen taas paljon kokonaisempi, ehjempi. Vaikka käsillä ovat vuoden vaikeimmat viikot.

Silti huomenna jaksan taas mennä. Ja nauttia siitä. Korkokenkien kopinasta. Paperipinoista, jotka yhdessä viikossa ehtivät täyttää minunkin pöytäni. Virkamiesten hillityistä hymyistä. Palavereista. Aikuisten töistä.

Vaikka se työ, oikea työ tuntuu kummalliselta. Viime viikolla olin vielä kirjakaupan tyttö, tennarit jalassa ja huppu päässä. Työmatkoilla kuuntelen Ruudolfia, on pakko saada pitää kiinni jostain tutusta. Ei minun elämäni ole virkamiehen elämää. Ja päinvastoin.

Ja silti ne uskovat, että minusta voisi olla siihen. Antavat minun tehdä ihan oikeita töitä. Kirjoittaa lauseita joidenkin tärkeämpien suihin. Puhuvat siitä, mikä minusta voisi tulla isona. Antavat minulle vastuita ja oikeuksia. Ja minä nyökkään ja hymyilen ja luen ja kirjoitan. Maahanmuuttajien lapsista ja töistä. Inkeriläisistä ja ihmiskaupasta. Jos en olisi ollut niin väsynyt, olisin ollut huumaantunut. Tämä on juuri sitä mitä haluan. Se tuntuu älyttömältä. Ja vähän pelottavalta. Samalta kuin jos harrastuksesta tulisi yhtäkkiä työ.

Tähän minä tulin. Tätä minä aina odotin. Vielä en tiedä, mitä teen helmikuussa. Mutta nyt teen tätä. Toissaviikolla halusin tutkijaksi. Nyt virkamiesuralle. Olen vietävissä ja vähän pelkään, että uppoan tähän. Mutta mikä minulla on upotessa.

Olen silti käynyt teatterissa ja hierojalla. Lukenut kirjoja. Keittänyt valkosipulikeittoa ja leiponut sämpylöitä. Käynyt lenkillä, nähnyt auringon ja raekuuron ja taas auringon. Sattumalta vanhan työkaverin. Kutsunut kylään. Kävellyt hautausmaalla. Katsonut Greyn anatomiaa ja kirjoittanut puoli sivua romaania. Lakannut kynnet. Opiskellut hollantia. Pessyt ja silittänyt. Polttanut kynttilöitä. Niistä en irrota.

s.o.s.

Ollaanko silloin aikuisia
kun lainataan rahaa isoveljeltä
eikä äidiltä?

aikuisten töissä

kellokortti.
virkamerkki.
ihmiskauppa.

ja humps
en ehdi ajatella
edes sitä poikaa

työpuhelimesta
ei saisi
soittakaan

illalla keitän
unelmankevyttä puolukkapuuroa
vaikka olen liian väsynyt nostamaan lusikkaa