Makaan sängyssä kolmen täkin alla, kahdet villasukat jalassa, sormikkaat kädessä ja ruusuhuivi pään ympärille kiedottuna. Niin kuin pakkasen alta pakoon hätyytetyt romanialaismummot. Makaan siinä kaksi tuntia, ennen kuin lämpenen. Jää, se on minun sisälläni.
Keskipäivällä tämä maa on hetken kaunis. Kalpea aurinko maalaa Pasilan ratapihan ja Töölönlahden sinertävänvalkoiseksi, lumi hehkuu timantteja. Silmiään ei voi räpäyttää, ettei menettäisi yhtään hetkeä. Kohta valo taittuu pimeäksi ja viikon päästä, kun seuraavan kerran olisi aikaa katsoa, sitä on jäljellä vieläkin vähemmän.
Puoli kahdelta naiset sanovat ”vielä on tunti valoisaa, se riittää”. Ne uskovat siihen mutta minä tiedän, ei se riitä mihinkään, alkuunkaan. Ei kukaan elä tästä pimeästä.
Tässä maassa kauneus on aina jotain kipeää ja nopeasti hiipuvaa. Se hipaisee meitä ja jättää jälkeensä pelkän ikävän. Miten meistä koskaan olisi voinut tulla ehjiä täällä.
(Nämä katkelmat, minun on pakko kirjoittaa ne, vaikka ne tuntuvatkin keskeneräisiltä. Minun on pakko kirjoittaa jotain, kun en uskalla sitä, mikä sisällä hiertää. Minun on pakko kirjoittaa auki edes pieniä solmuja.)
2 kommenttia:
Kirjoitat kauniisti.
kiitos tiina. tuntuu vaan, että olen jotenkin niin jumissa ja arkisten ja aikuisten asioiden lannistama, etten saa mitään tällaista perhoskamaa julki. enkä osaa kirjoittaa auki niitä asioita, jotka eniten vaivaavat.
Lähetä kommentti