karhu ja tähti

Istuin Merimuseon pienimmässä huoneessa ja katselin roskakorista löytyneitä tehtaan filmejä. Vanhan kauppalan liikenneympyröitä, kokonaisten hallien kokoisia koneita ja Aallon piirtämiä työläisten asuntoja. Ja vaaria, joka opetti tehtaan lapsia hiihtämään. Puusukset, sarkahousut, villatakki ja pipo joka ei vahingossakaan yltänyt korville. Lapsilla punaiset posket ja loistavat silmät ja kaikkien keskellä minun vaarini, joka näytti, miten suksilla kaadutaan. Minun tummakulmainen, mustatukkainen, lempeäsilmäinen vaarini, jonka näin nyt ensimmäisen kerran melkein elävänä. Kysyin vieressä istuvalta pariskunnalta: "Tunsittekstyä Vekin?" ja mietin, millainen ääni sillä ihmeellisellä miehellä oli.

Museon saleissa ihailin puisia veneitä. Seisoin satamassa niin kauan, että sormista ja nenänpäästä lähti tunto ja katselin jäätynyttä, valkoista merta. Ajattelin: näistä isä pitäisi. Niistä filmeistä se olisi tuntenut jokaisen paikan ja jokaisen ihmisen. Vaarista se olisi kertonut kaikkia kaskuja, pelkästään hyvää.

Illalla täti esitteli mummon kauneimpia nappeja.

Minä olen niissä, pienissä palasissa. Ja ne minussa. On niin paljon, mitä haluaisin tuntea. Se peräänantamattomuus, jääräpäisyys. Joku omituinen herkkyys. Ja kuitenkin huolettomuus, ilo. Keneltä ne tulevat?

Tänään on taas isätön olo. Juureton. Koditon. Eikä sitä voi ottaa pois.

Aurinko nousee taas aamuisin meitä vastaan. Talvivalo on lempeä enkä malta nukkua työmatkaa. Viikissä taivas on keltainen ja vaaleanpunainen, violetti. Punaisten puutalojen katoilla valkoinen lumimatto. Maailma kuin valokuva.

Minun sydämeni pakahtuu niin vähästä.

hakaneulalla taivaaseen ripustettu*

Nyt jo makaan lattialla ja huokailen. Mies on huokailija enkä minä tahtoisi olla. Makaan, huokailen, vaikeroin. Kirjoitan sinikantiseen kirjaan kaiken, tänne en uskaltaisi mitään etten paljastu. Kenellekään. Miehelle. Itselleni.

Miksi miksi miksi tämä on aina aina aina niin vaikeaa? Miksi rakkaus ei koskaan tule? Ja kun se tulee se ilkkuu ja irvailee, menee menojaan ja on vihreämpää aidan toisella puolen. On hauras kuin hakaneulalla taivaaseen ripustettu. Miksi minun sydämeeni aina hiipivät väärät ihmiset, vahingossa, lupaa kysymättä?

Hoen itselleni, että tämäkin on vain yksi tarina. Jos tämä olisi totta, en minä olisi näin avoin. En minä uskaltaisi. Nyt kun ei ole mitään pelättävää, nyt kun tämä ei kuitenkaan tapahdu, kaikki padot murtuvat.

Mutta ei minun hölmö ylpeä sydämeni kuuntele järjen ääntä. Minun moraalini on löyhä, se on hiljaa. Sitä ei paljon kiinnosta. Minun sydämeni, se saattaa mennä palasiksi.


*Tuula-Liina Varikselta pihistetty

Kimppu hylättyjä, punakeltaisia tulppaaneja. Siirtolapuutarha-mukissa vaniljateetä ja sokeria. Vuoden ensimmäinen kermapulla ja Viikkolehti. Istun lattialla enkä välitä kylmästä. Näissä perjantai-illoissa on jotain keski-ikäistä. Hetken on hyvä olla, vaikka sydänalassa humiseekin se tyhjä.

inhoan näitä aamuja
kun tulee hätä
ja koko päivän saa olla
varpaillaan

menet ja kimaltelet

”Tarkoitan sitä, että kun toisiin on helpompi uskoa kuin itseen ja niille on helpompi sanoa kaikkia hyviä juttuja. Ja ne aina loistaa vaikkei ne itse tiedäkään sitä. Niin kannattais välillä olla itselleen yhtä hyvä.”

Yhtäkkiä liian monta tunnekuohua yhdelle aamulle. Se on minun heikoin kohtani.

Yksi on jahkailija ja minä haluaisin sanoa sille kaikki maailman kannustavat lauseet. Haluaisin sanoa, että ajautuminen on illuusiota, oikeasti kyse on tahdosta ja uskaltamisesta. Tai ettei ajautumisessa ole mitään pahaa. Kun elämän vesi virtaa, miks aina koetat nousta pintaan. Luulen että puhumme paljon muustakin kuin siitä mistä puhumme mutta en puutu siihenkään. Minä näen, että se on jahkailija mutta sellaisenakin se loistaa ja kimaltelee. Siihen minä uskon, vaikka itse istun kotona pyjamassa tuhlaamassa taas yhtä päivää jolloin itsekin voisin loistaa.

Se uskoo toiseen, jolla on omia vaikeita juttuja, mutta joka silti loistaa meille. Minun kurkkuani kuristaa, kun huomaan että kaikilla meillä on joku ja monia, jotka uskovat. Minä käsken: kuuntele kaikki kannustukset mitä sanot sille joka loistaa vaikkei itse näe sitä ja usko niihin. Minäkin yritän.

Yksi on sairaalassa jalka palasina ja minuun koskee myötätunnosta. Minä olen vahva kriiseissä enkä silti pystynyt tekemään mitään, kun se makasi lumisella metsäpolulla huutamassa kivusta.

Minä olen se, joka muistaa tärkeät jutut ja sanoo rohkaisevia sanoja ja uskoo vilpittömästi hyviin ihmisiin. Minä olen se, joka odottaa ambulanssia ja sairaalan käytävällä, soittaa paikkoihin, pitää kädestä eikä jätä yksin. Enkä minä näillä kehuskele, sanon vain että muistaisin. Minäkin olen ihan hyvä.

arki

Pesukone aikoo hajota ja yhtäkkiä tahtoisin kamalasti itkeä.

Jatkan tulilla leikkimistä ja odotan, missä roihahtaa ensimmäinen palo. Välillä askel on kepeä ja hymy herkkä, ilkikurinen, välillä salpautuu henki.

On muutama tyttö, joille puhun. Yksi sisko, yksi maapallon toisella puolella, yksi viereisellä tiskillä liian monena päivänä viikosta. Ne kaikki ymmärtävät vaikka minä itsekään en. Ne eivät heristä sormeaan, ne sanovat että minä ansaitsen hyvää ja tietävät etten tyydy helppoon.

Mutta tämä, irvikuva, salaa ja piilossa pimeässä. Onko se kumpaakaan?

Mustan villamyssyn alta tunkivat esiin kurittomat vaaleat kiharat. Pitkä villainen talvipalttoo, solkinilkkurit ja kaupan kauneimmat nahkahansikkaat, punainen markiisilaukku. Miehustassa vasemmiston rintanappi ja kainalossa Bulgakov. Matkustin itään ja hymyilin liukuportaissa heijastuksille.

700

Nytkö jo! Mutta ei minun rakkauteni ole vielä tullut onnelliseksi.

Rakastaisinkohan enemmän jos kirjoittaisin vähemmän? Uskaltaisiko rakkaus tulla suoraan minun luokseni sen sijaan että se nyt hiipii nurkissa ja piiloutuu varjoihin? Tulisiko se lähemmäs, jos en koko aikaa puhuisi ja vitsailisi ja pelkäisi sitä pois?

Vai onko sittenkin niin kuin luulen, että minä olen se joka ei uskalla. Minä en koskaan rakastu sellaiseen, jonka voisin saada. Ihmisiin tai muutenkaan. Rakastun niihin, jotka ovat kaukana tai lähtevät sinne. Niihin, joilla on jo joku. Niihin, jotka eivät haluakaan ketään. Niihin, jotka ovat pelkkiä pilvilinnoja kiiltokuvia piikkisiä ruusuja kaukana arjesta. Perhosia vatsassa.

Yksityisalueessa toinen väärin rakastuneista kuoli ja toinen jäi yksin. Ei sen niin pitänyt mennä.

Luen Märta Tikkasen Yksityisaluetta enkä voi olla hekumoimatta kielletyillä suhteilla. Ikään kuin heittelisin suolaa verestäviin haavoihini silkasta nautinnosta. Kaikki sanat tuntuvat paljastavilta enkä oikein uskalla ajatella lauseita loppuun.

Se hento ja paksutukkainen ja se pojannäköinen istuivat kylki kyljessä hämärässä nurkassa ja kuiskuttelivat. Enää se ei satu, huomasin, sillä olen alkanut pitää enemmän siitä hennosta. (Enemmän kuin siitä miehestä.)

Sitten nauroimme yhdessä sen kanssa.

kaikenlaisia tunteita

Kaikki on jotenkin niin huikeaa. Se mitä on pinnalla ja sitten se, mitä on pinnan alla. Pinnalla on tänään ollut erityisesti vaalit, toverit ja kaikki mikä niihin liittyy. Se että ollaan hyvän puolella yhdessä. Se että ihmisiä ihan oikeasti kiinnostaa ja ne tulevat sanomaan sen ääneen. Hurmokselliset puheet, tanssi, laulu. Ja kaikki samaa joukkoa ja minä osa sitä.

Pinnan alla, kaikkien niiden hymyjen ja huolettomuuden alla ja sen jokapäivän alla, aina jotain. Kaikilla. Ja minä olen niin sokea ja jyrkkä, etten tajua vaikka se tulee suoraan naamalle.

Mutta että minä olen sellainen, jolle kerrotaan. Ja sitten minä taas ymmärrän, en hätkähdä vaan olen siinä. Ja että on muitakin, niillä jotka tarvitsevat. Liikuttaa yhtä paljon se, että jokainen tarvitsee toisia ja se, että toisia on.

Kaikenlaisia tunteita, sellaisia jotka lepattavat jossain sydämen tienoolla ja sellaisia, että yhtäkkiä en halua enää tanssia.

lähemmäs minua

Olen usein ollut se, joka lähtee. Aloittanut alusta. Silloin kun pitkän taistelun jälkeen sain luvan mennä naapurikaupungin lukioon. Silloin kun muutin Helsinkiin ja aloitin yliopiston. Silloin kun lähdin Brysseliin ja silloin kun palasin sieltä. Silloin kun lähdin Pariisiin ja silloin kun palasin sieltä.

Kun lähtee ja aloittaa uuden, saa olla kuin olisi joku toinen. Mutta joutuu myös katsomaan itseään tarkemmin. Kun menin siihen naapurikaupungin lukioon josta en tuntenut kuin pari yläluokan poikaa, ajattelin, että nyt elämästä tulee täydellistä. Ei tullut, mutta tuli siitä parempaa kuin koskaan – sitten kun tajusin, että kyllä minä olen sen arvoinen. Kun muutin Helsinkiin, hajosin niin pieniksi palasiksi että vuoden päästä oli pakko lähteä Brysseliin pakoon. Kun lähdin Brysseliin, päätin olla uusi Riikka, päätin olla avoin ja luottaa – ja sain turpaani kipeämmin kuin koskaan. Pariisissa tiesin jo, millainen halusin olla. En vain osannut sitä ennen kuin olin jo takaisin Suomessa.

Joka kerran lähtiessä ja uudessa saa ikään kuin luoda itsensä uudestaan – ja joutuu luomaan itsensä uudestaan. Itseään ei voi koskaan jättää kokonaan. Pariisissa yritin olla tyttö, jolla ei ole menneisyyttä. En onnistunut, mutta opin paljon siitä, millaista on elää menneisyydestä huolimatta. (Brysselissä opettelin jo hyväksymään sitä, että menneisyys on.)

Viime vuoden aikana en lähtenyt mihinkään, mutta koin paljon uutta. Tapasin kaikenlaisia uusia ihmisiä, joiden edessä sain luoda itseni uudestaan ja jotka loivat minut, ensin kuvitelman minusta ja sitten pikkuhiljaa minut sellaisena kuin olen heille. Uusien ihmisten kanssa saa sekä olla täysin erilainen kuin on vanhoille ja törmää samalla kaikkeen siihen, mikä on sitkeästi minua eikä koskaan kokonaan muutu. Saa rakentaa itsensä uudelleen samoista vanhoista paloista. Se tekee kipeää mutta siitä tulee ehjemmäksi. Joka kerta on vähän lähempänä totuutta.

Viime päivinä olen puhunut minusta paljon yhden uuden ystävän kanssa, joka näkee minut täysin erilaisena ja kuitenkin täysin samanlaisena kuin minä. Minäkin näen sen, erilaisena ja ehkä samanlaisenakin. Ja tänään pomon kanssa, joka on kuin tuuliviiri, puhuu välillä puutaheinää ja yhtäkkiä totuuksia. Ystävä puhui siitä(kin), miten tunteellinen olen vaikken itse sanonut tunteista sanaakaan. Pomo kysyi minulta aamulla, yhtäkkiä, aiotko sinä lähteä? Pois täältä, tai toisiin maihin? Se sopisi sinulle, kun et ole yhtään sellainen suomalainen. Sinun luonteesi ja kaikki, se on toisesta maailmasta. Luulen, että se ”kaikki” tarkoittaa niitä tunteita myös. Tunteita ja avoimuutta ja vähästä hätkähtämättömyyttä.

Pitkään luulin, että minua on vaikea lukea. Mutta ei ole, minä olen kuin avoin kirja. Joskus (tänään) ehkä vähän vaikeaselkoinen ja aiheesta toiseen hyppelehtivä.

pariisi. 1.1.1899

"Romanttinen henkilö ajattelisi, että tämä päivä on 'puhdas lehti', koska on sunnuntai ja vuoden ensimmäinen päivä, romanttista taipumusta minussa ei ole ollenkaan, mutta heräsin tyytyväisenä nukuttuani pitkästä aikaa hyvin, sillä yskä ei pitänyt minua hereillä. Kun avasin ulko-oveni (olin viemässä jätteitä pihanperälle), minua odotti yllätys: Seinää vasten nojasi paperiin kiedottu kukkakimppu anemoneja, sireeneitä, unikoita, kalliita keväisiä kukkia, joita ei voi ostaa kuin Pariisin hienoimmista kukkakaupoista, ja luulin, että kyseessä oli erehdys ja kimppu oli tarkoitettu jollekin naapureistani, mutta ei: Kirjekuoressa oli kortti, jossa luki minun nimeni tohtori William N. lähettäjän nimeä sen sijaan ei ollut, ja olen tästä tapauksesta hyvin hämmentynyt! Kun pengoin keittiössä, löysin ison hillopurkin (se ei ollut puhdas, mutta pesin sen), ja panin siihen kukkakimpun, joka on mielestäni erittäin kaunis, ja näyttää siltä kuin kevät olisi tullut pimeään, ahtaaseen ja pölyiseen asuntooni. Kerta kaikkiaan merkillistä!"

K. Carlson: William N. päiväkirja