hallitsemattomia ajatuksia rikkoutumisesta

Mietin: mitä jos jättäisi tekemättä kaiken, mitä pitää. Minulla on lista kirjoitushommista, on työpäiviä ja sosiaalisia menoja. Mutta jos pyyhkisikin kaikki menot yli, repisi listat, laittaisi verhot kiinni ja ovet säppiin. Ei liikkuisi kotoa, ei nousisi sängystä. Unohtaisi, unohtuisi. Se on pelottava, synkkä kuva. Eikä se tunnu olevan kovin kaukana.

Mutta en minä romahda. En minä ole romahtaja. Päivä päivältä se ajatus kyllä tuntuu vähemmän pelottavalta, vähemmän merkitykselliseltä, mitättömämmältä. Mitä sitten, vaikka romahtaisinkin? Mitä sitten, jos ihmiset näkisivät, mitä kaikkea tämän välillä kiiltävän kilven, välillä kylmän kuoren alla on piilossa? Mitä sitten, jos kerrankin, lopulta, myöntäisi olevansa heikko?

Hei, minä olen Riikka ja minä olen rikki. Olen aina ollut. Olen aina ollut pienillä säröillä ja nyt murtumisen ääniä kuuluu useammin ja kovempaa kuin aikoihin. Saumat ratkeilevat, enkä usko että purukumilla paikkaaminen ja harsinlangat enää auttavat.

Kun murtumisen hyväksyy, kun sille antaa luvan, se ei oikeastaan enää ole kovin pelottavaa. Pelottavampaa on se, miten pitkälle ihminen voi mennä, miten kauas äärirajoille, ennen kuin on valmis myöntämään, että nyt ei enää. Eikä silloinkaan helposti pysähdy, hellitä tai käänny takaisin. Sitä hymyilee, teeskentelee auringonsäteitä ja jatkaa vaikkei enää itsekään tiedä millä voimilla.

Minä uskon, että on murruttava, jotta olisi tilaa kasvaa. Saumat ratkeavat ja kuoret säröilevät, kun ei enää mahdu niihin rajoihin, joihin on kasvanut ja opetellut. Jos ei uskalla särkyä, murtua, hajota ja mennä palasiksi, ei voi rakentaa mitään ehjempää. Ehkä kaikille ei käy niin, ehkä kaikkien ei tarvitse murtua. Minun taitaa tarvita.

Kaikkein eniten minua pelottaa, että ihmiset näkevät minut pelkästään risana. Minussa on voimia, minussa on iloa ja sitä aurinkoakin, minä kimallan ja hohtelen ja olen arvokas ja ihmeellinen ja kiehtova. Kaunis ja karismaattinen, vahva ja pystyvä. Ja säröilläkin tärkeä.

Sekin pelottaa, menettääkö jotain, jonkun, koska juuri nyt on murtumisen aika.

Kaikkein ensimmäisenä minun pitäisi oppia olemaan pelkäämättä toisten ihmisten ajatuksia. Oppia olemaan oikealla tavalla välittämättä. Oppia luottamaan. Sitten pitäisi oppia, että onnellinen voi olla. Ja erottamaan ne arkiset, pienet murheet ja vastoinkäymiset ja inhottavuudet niistä isoista, oikeista halkeamista.

.

(lupasin, etten enää vähennä itseäni. en vähättele, hauku tai puhu itseäni pienemmäksi. en himmennä sitä loistoa, jota minussa kuitenkin on. onko sen väliä, että joissakin asioissa kestää vähän? että kaikki ei ole niin täydellisen harmonista, kaunista ja kompaktia. tarvitseeko sen takia lausua neljää parjaavaa sanaa?)

antakaa minulle sininen taivas ja näkyvä aurinko, sumua, sateita ja hämäriä minulla on omassa itsessäni.

Se poika sanoo: oon valmis maksamaan siitä että joku tulee ja silittää mun päätä, ja minun tekisi mieli huutaa. Tekisi mieli sanoa: tulisin, silittäisin. Maksamatta. Istuisin sängynlaidalla ja silittäisin sinun silkkistä tukkaasi, kaunista, pehmeää otsaasi. Silittäisin ja lukisin ääneen Fernando Pessoaa, koska sinä pidät kauniista sanoista niin kuin minä pidän ja koska ne ovat sellaisia sanoja, joita pitäisi lukea ääneen, kuulla ääneen, sanoa yhdessä, hengittää ja jakaa.

Sitä minä tahtoisin nyt en muuta. Mutta se ei pyydä minua enkä minä lupaa sille. Ei tästä ole kuin kivenkantaman matka sinne, mutta minä jään omien seinieni sisään ja se omiensa. Jos vain kävelisin mäen ylös ja sitten alas, meidän katumme risteäisivät mutta me emme risteä. Mekään.

hetkien vaellus

"ja elämä tekee sen kipeämpää mitä enemmän nauttii ja keksii.

 

Kun pystyisimme nauramaan, nauramaan, nauramaan julkeasti,

nauramaan kuin kumoon kaadettu lasi,

pelkästä tuntemisen paljoudesta pähkähulluna,

lopen riekaleina hangattuani itseäni kaikkea vasten,

suu kaiken pureskelemisesta haavoilla,

kynnet tarrautumista verillä,

sen päälle antakaa minulle mikä tahansa vankikoppi

                      niin siellä minä muistelen elämää."

 

Fernando Pessoa/Álvaro de Campos: Hetkien vaellus

.

Sain mun parasystäväpojalta viestin: "Darling: tossa yks ilta olin luppakorvien kaa lenkillä ja tapasin yhen bichon frisén, jota ulkoilutti lyhyt blondi tyttö. Se kuulosti ihan sulta! :) Nauru oli tismalleen samanlainen ja maneerit myös. Meinasin kutsuu sen juomaan kahden tähden jallua siltä istumalta."

Tää tyttö mä haluan olla. Tälleen mä haluan tulla mieleen.

.

Niin ihmiset vaikuttavat minuun: joko alan hengittää vapaammin, helpommin tai sitten haukon henkeäni. Se on aika paljon. Kumpikin niistä on.