hallitsemattomia ajatuksia rikkoutumisesta

Mietin: mitä jos jättäisi tekemättä kaiken, mitä pitää. Minulla on lista kirjoitushommista, on työpäiviä ja sosiaalisia menoja. Mutta jos pyyhkisikin kaikki menot yli, repisi listat, laittaisi verhot kiinni ja ovet säppiin. Ei liikkuisi kotoa, ei nousisi sängystä. Unohtaisi, unohtuisi. Se on pelottava, synkkä kuva. Eikä se tunnu olevan kovin kaukana.

Mutta en minä romahda. En minä ole romahtaja. Päivä päivältä se ajatus kyllä tuntuu vähemmän pelottavalta, vähemmän merkitykselliseltä, mitättömämmältä. Mitä sitten, vaikka romahtaisinkin? Mitä sitten, jos ihmiset näkisivät, mitä kaikkea tämän välillä kiiltävän kilven, välillä kylmän kuoren alla on piilossa? Mitä sitten, jos kerrankin, lopulta, myöntäisi olevansa heikko?

Hei, minä olen Riikka ja minä olen rikki. Olen aina ollut. Olen aina ollut pienillä säröillä ja nyt murtumisen ääniä kuuluu useammin ja kovempaa kuin aikoihin. Saumat ratkeilevat, enkä usko että purukumilla paikkaaminen ja harsinlangat enää auttavat.

Kun murtumisen hyväksyy, kun sille antaa luvan, se ei oikeastaan enää ole kovin pelottavaa. Pelottavampaa on se, miten pitkälle ihminen voi mennä, miten kauas äärirajoille, ennen kuin on valmis myöntämään, että nyt ei enää. Eikä silloinkaan helposti pysähdy, hellitä tai käänny takaisin. Sitä hymyilee, teeskentelee auringonsäteitä ja jatkaa vaikkei enää itsekään tiedä millä voimilla.

Minä uskon, että on murruttava, jotta olisi tilaa kasvaa. Saumat ratkeavat ja kuoret säröilevät, kun ei enää mahdu niihin rajoihin, joihin on kasvanut ja opetellut. Jos ei uskalla särkyä, murtua, hajota ja mennä palasiksi, ei voi rakentaa mitään ehjempää. Ehkä kaikille ei käy niin, ehkä kaikkien ei tarvitse murtua. Minun taitaa tarvita.

Kaikkein eniten minua pelottaa, että ihmiset näkevät minut pelkästään risana. Minussa on voimia, minussa on iloa ja sitä aurinkoakin, minä kimallan ja hohtelen ja olen arvokas ja ihmeellinen ja kiehtova. Kaunis ja karismaattinen, vahva ja pystyvä. Ja säröilläkin tärkeä.

Sekin pelottaa, menettääkö jotain, jonkun, koska juuri nyt on murtumisen aika.

Kaikkein ensimmäisenä minun pitäisi oppia olemaan pelkäämättä toisten ihmisten ajatuksia. Oppia olemaan oikealla tavalla välittämättä. Oppia luottamaan. Sitten pitäisi oppia, että onnellinen voi olla. Ja erottamaan ne arkiset, pienet murheet ja vastoinkäymiset ja inhottavuudet niistä isoista, oikeista halkeamista.