900

Marraskuussa 2011 kirjoitin:

”Tahtoisin leikata kiharat lyhyiksi ja värjätä platinanvalkeiksi. Tahtoisin panna marjanpunaista huulipunaa joka päivä. Tahtoisin tatuoida iholleni alastomia puita, lauseenpätkiä ja perhosia vatsaan. Tahtoisin kimmoisat, jäntevät lihakset. Tahtoisin oppia puhumaan ruotsia luontevasti, erota kirkosta ja vaihtaa nimeni.

Mutta sittenkin olisin varmaan minä.”

Leikkasin, mutta kiharat jäivät. Värjäsin, niin kylmäksi että jäänsininenkin kertoo. En pannut marjanpunaa joka päivä mutta monina päivinä. En vielä lehdettömiä puita mutta lehden. Lihakset, no lihakset. Niille on aikaa. En luontevasti mutta puhun vain! Erosin. Otin monia taiteilijanimiä mutta omaani en ennättänyt vaihtaa ennen passin viimeistä käyttöpäivää.

Mutta olenko yhtä paljon vai enemmän – minä?

Kuudessa ja puolessa vuodessa annoin 900 palasta. Olenko nyt eri vai enemmän?

sisästä sinelmillä

Mustasukkaisuus on peikko, joka potkii minun kylkiluitani sisältä päin. Sinä et ole minulle mikään enkä minä sinulle. Enkä tiedä edes, haluaisinko olla tai haluaisitko sinä.

Sinä saat olla kenen kanssa tahansa. Sen laihan ja kärkäskielisen tai sen naisen, joka tahtoo sinua salaa mutta vahingossa se kuulutetaan koko maailmalle.

Minäkin saan olla ja olenhan. Kenen kanssa sattuu. Valvon aamuöihin, silitän otsaa tai olkapäätä ja puhun rakkaaksi.

Kaikkien selityksienkin jälkeen minulle sanotaan: Ei tunne ole väärä. Saat sinä olla mustasukkainen. Ihmiset ovat. Ehkä kannattaisi kuunnella sitä tunnetta. Ehkä uskoa, ehkä puhua, ehkä pyytää.  

Sillä siellä se on. Potkii, viiltää, moukaroi. Ja minä, minä olen sisästä sinelmillä.

loppusointu

mä en osaa yhtään riimitellä

”enkä mä olla hellä”

taidat vaan peitellä

”ja ikäviä faktoja heitellä”

sul on tapana vältellä, väistellä

olla kaiken keskellä mut estellä

mies älä aina kiellä

muuten voi mielellä käydä

etten enää koskaan haluu niellä

enkä kastuu sun hiellä.

sinä, no sinä siellä

joskus ne muurit on vaan tiellä.

and i’m scared as hell to go so please don’t say you know that i took the easy road

Kaksi ystävää, rakastakin muttei aina niin lähellä, oli mennyt naimisiin, huomaamattani. Tänä viikonloppuna meni monia, joku meni kaksi viikkoa sitten ja joku ensi viikolla. Syksyn kohokohtina kalenterissa lukee kahden parhaan, lapsuusystävän ja parasystäväpojan päivät. Viikonloppuna kaikki muut juhlivat serkun häitä, mutta minä en, koska minä en kestä. Lähinnä en kestänyt ajatusta päivistä ja sadoista kilometreistä äidin ja veljen kanssa, mutta kai sekin kertoo jotain siitä, miltä läheisyys ja sitoutuminen tuntuu.

Parasystäväpojalle sanoin: Muru, tuun häihin. Lupaan pukee liian lyhyen mekon, juoda liikaa boolia ja pokailla bestmaneja. Joitakin onnittelin. Hääjuhlia pakenin lempipoikien seuraan. Äidin soittoihin en vastannut.

Poikia sanon rakkaiksi, pidän huolta, halaan tiukasti ja jos pitäisi, hyppäisin vaikka liekkeihin. Tuntemattomien puolesta olen valmis ottamaan lyöntejä ja haukkuja mutta lähelle en päästäisi ketään.

Pitkätukkaisen pojan kanssa saatan juoda oluen toisensa perään Kallion kaduilla tai jossain lähiräkälässä, höylätä luottokorttia, viipyä pilkkuun asti. Aamuyöstä puhua vahingossa mistä sattuu ja kaikesta, löytää pienen palasen samanlaista sielua ja aamulla olla taas kuin ei mitään.

Viikonloppuyönä yksi lempipoika, trubaduuri mikälie istuu leveällä ikkunalaudalla ja puhaltaa salaa savurenkaat suoraan maailmalle. Vaikka se on kaikista kultaisin, en sitäkään aina osaa mutta sellaisina aamuyön hetkinä osaan sittenkin. 

Se yksi, joka tuli ja meni, tuli ja meni. Sekin on yhtäkkiä taas tässä. Tai ainakin liepeillä. Enää en yritäkään ymmärtää enkä ajattele mitään mutta annan yhtä kaikki tulla.

Mahdottomalle miehelle puhun yhtäkkiä suoria sanoja vaikka luulin sen jo menneen. Ja se vastaa ja väliin uskon, väliin en. Sanon: Ei minulla ole tapana olla, elää, jakaa kenenkään kanssa. Minä vain viehätyn, ihastun, kiinnyn ja rakastan niin kuin minä rakkaudeksi ajattelen. Kiinni saisi ottaa, pitää sylissä, niin lähellä että lähemmäs ei pääse. Olla hellä tai olla raju, kunhan tuntuu jossain. Joku. Jokin. Joltakin.  

Väliin uskon, väliin en.

missä sä oot?

Aamukahdelta makaan valveilla ja kuuntelen ikkunanraosta, kun käheä-ääninen tyttö vuodattaa sydämensä ja kyyneleet. Kiviseinien väliin jäävässä kuilussa se kaikuu koko kapean kadun korviin.

missä sä oot?

missä sä oot!

mä en kestä.

anna mun edes

nukkua sun kanssa.

vaikka sohvalla!

Kerta toisensa jälkeen ja se epätoivo ja se sydäntä puristava kipu on niin tuttu vaikka juuri nyt se ei ole minussa vaan jossain etäällä, ehkä juuri tuossa tytössä.

Tahtoisin mennä ottamaan sen syliin. Kuivata kyyneleet, silittää päätä, sanoa: kaikki järjestyy. Sitä kaipaisin, jos minä olisin se rikki räsähtänyt.

mutta ääni ja itku

loittonevat jo.

!

Arvatkaa mitä tein? Esiinnyin! Yleisölle! Runoja lausuin, kaksi!

Ja monikymmenpäinen yleisö oli lempeä ja osoitti suosiotaan. Enkä minä tehnyt mitään väärin mutta nyt olen lausunut runoja ennen ku täytin kolkyt. Tämän ja tämän.