Välillä,
vahingossa, tulee sellainen onnellisuushetki. Kun seisoo Hakaniemen laidalla ja
iloon riittää jäätelöhetki ja uusi lempimekko. Ja samalla tietää, että kaikki
isotkin jutut on pitkästä aikaa ja vähän vahingossakin tosi hyvin.
Edes pieniin
kuoppiin tai ojiin en ole viikkoihin kompastellut, kuiluun putoamista en edes
muista. Terapia on lomalla ja on helppokin pysytellä kaukana partaista.
Mutta lukkoja
on, kiinniruostuneita tai niin uusia, ettei niitä osaa edes tiirikoida. On
pieniä kärhämiä kaikkein lähimpien kanssa. Niin pieniä, että kai niistä pääsee
yli mutta mieleen ne jäävät. Johtuvat ehkä siitä, kun niin paljon miettii mitä
itse on ja tekee ja haluaa, ettei sitten enää ole voimaa miettiä toisia
tarpeeksi.
On harvinaisia
romahtamisia, isoveljen edessä ja pienenpienistä asioista, jotka oikeasti kertovat
jostain ihan muusta, suurista ja tärkeistä. On halu olla etäämmällä ja
kuitenkin kaipaus lähelle.
On yksi mies.
Voi niin, tietenkin! Ja millainen mies. Mahdoton. Mies, joka vie mahdottomuuden
ihan uusille tasoille. Mies, jonka toinen nimi on Mahdoton. Sellainen mies,
jonka kuva on sanakirjassa siinä kohtaa, jossa lukee ”mahdoton” ja mies, jonka
otsassakin se voisi lukea, kun se kuitenkin on päivänselvää. Voi mahdotonta.
On
tukahdutettuja sanoja tai sellaisia sanoja, jotka tulevat suusta ihan väärinä.
On kynnyksiä, joille unohdutaan ja pinta, jonka alla kuitenkin kuohuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti