normipäivä

herään liian myöhään
kello on jo yksitoista
taivaalta sataa jotain valkoista
lunta tai räntää
ei se mitään
nyt on kevät
laitan tennarit kuitenkin

luennolla
analyysi on ihan hyvä
opettaja sanoo
että sen voisi vaikka julkaista
joo, tein sen darrassa
yhtenä sunnuntaiaamuna
lähetetään lehteen vaan
sen olen yliopistossa oppinut
aina se menee hyvin

minulla on nälkä
mennäänkö ravintolaan syömään
mä oon pa
ei oo rahaa
mutta ehkä lounareita
mennään vaan
jonnekin
missä on halpaa ja hyvää
ysibaari voisi olla sellainen
ootko kuullut siitä joskus

otan valkkaria
tai ehkä punkkua
24 senttiä
molemmille jaloille
viini maksaa enemmän kuin ruoka
se on aina hyvä

mennäänkö pois
täällä on jonoa
mennäänkö vielä baariin
erottajalle
yksille vaan
vedetään hillityt perseet
otetaan lasi viiniä
ja vielä yhdet bisset
nyt tekisi mieli soittaa sille
kauniille lökäpöksypojalle
en soita kuitenkaan

otetaanko vielä lasilliset
nyt voitais mennä baariin
tiistaikännit
äiti soittaa: tuletko pääsiäisenä?
ehkä, saattaa olla koulujuttuja
katsotaan

ota vielä lasillinen
minne sitten mennään
redrum on kiinni, on tiistai
mennäänkö mollyyn?

ai narikka, ei meillä oo rahaa
höylätään tiskillä
hoegaarden ja palvelumaksu
minkä ikäisiä neidit on?
kakskytviis ja kakskytneljä
ok, menkää sitten vaan
ei tarvii näyttää papereita

mä oon kosovosta
sä oot kaunis
onko sulla poikaystävä?
ei, mulla on tyttöystävä
lesbokortti toimii aina

mennäänkö jo?
huomenna on töitä
juna menee
huomenna kulta baariin taas

minne söpöläiset nyt jo menee?
luovutatteko jo?
onko huomenna koulupäivä?

ei, huomenna on työpäivä
normipäivä.

tällaista on ehkä olla nuori.

katkelmia

Ei, ei perhevolvoa tai yhteistä asuntolainaa. Ei mitään vanhaa tai uutta, sinistä tai lainattua. Ei itkeviä lapsia, ei siivouspäiviä eikä lakanoiden vetoa. Ei meidän rahoja. Ei etelänmatkoja tai sukulaisvierailuja. Ei yhteisiä joulukortteja. Ei en halua. Ei raskaita sanoja eikä polvia maahan.

Vain nauravat silmät ja pehmeä suu. Sotkuinen ja liian pitkä tukka, johon tekisi mieli pujottaa sormet ja pörröttää. Auringonvaloa verhojen välistä, kun ei taaskaan jaksettu nousta aikaisin. Lämmin iho minussa, kylmät sormet niskassa. Kahdelle ihmiselle liian ahdas sänky.

Ei ehkä edes aamiaista sänkyyn. Vain kuumaa kahvia. Ei ruusuja tai ehkä yksi päivänkakkara. Ei merkkipäiviä, vain suloisia hetkiä. Ihan keveiden siipien havinaa jossain vatsanpohjalla. Joskus vahingossa saattaisin käyttää sinun vakoista paitaasi ja huolehtia ettet myöhästy.

Haluaisin vain istua nurmikolla lämpimänä päivänä, yhteisellä viltillä. Juoda halpaa kuohuviiniä samasta kertakäyttömukista. En ajatella liikaa huomista, en laskea sitä kumpi soitti viimeksi ja kuinka monta päivää sitten.

Soittaisit silti.

flunssa lähtee

a) karaokebaarissa
b) fisu-shoteilla
c) suudelmilla taksissa?

halkeamia

Haluaisin ruveta pakkaamaan tavaroita laatikoihin, panemaan pois kaiken mitä en tarvitse. Haluaisin tilata lentoliput. Sanoa hyvästit.

Tuntuu kuin jokin olisi murtumassa, kuin jokin minussa olisi muuttumassa. Se vain on niin vaikea tunnistaa tässä, paikallaan. Minä haluaisin lähteä jo, minä haluaisin paeta tai hypätä, murtua ja muuttua kertarysäyksellä en askel kerrallaan. Se sattuu aina vähemmän, jos laastari repäistään nopeasti ja kerralla.

Mutta se ei anna minun paeta, se pakottaa minut taistelemaan. Pakottaa jäämään paikalleen ja katsomaan tämän käden. Pakottaa minut pysähtymään. Painaa päätä pinnan alle niin kauan, kunnes minä lakkaan rimpuilemasta ja uskallan mennä virran mukana.

Minä teen kaikkeni, ettei silmiä tarvitsisi avata. Ettei tarvitsisi katsoa. Minä täytän kalenterin turhanpäiväisyyksillä, minä suoritan, minä pakenen töihini öihini vangiksi jään, syön liikaa ja juon liikaa ja nauran liian kovaa vaikka itkettää. Minä juoksen, juoksen, juoksen pidemmälle kovempaa karkuun. Minä kerään ympärilleni tuhannet samanlaiset kasvot ettei minun tarvitsisi katsoa peiliin, niitä ainoita kasvoja jotka todella merkitsevät jotain. Minä haalin ympärilleni tavaroita, kuin turvalliseksi linnakkeeksi, kuin painoksi kuumailmapallon alle ja kiviksi taskuihin. Etten pääsisi itseltäni karkuun, vaikka oikeasti haluaisin vain uskaltaa päästää irti.

Ja kun se ei enää keksi muuta, se pakottaa minut jäämään sängyn pohjalle. Tekee minun olostani niin tukalan että pelkkä ajatuskin nousemisesta on kivulias. Päässä on kuumetta niin monta astetta etten jaksaisi edes ryömiä. Voi kuinka minä jaksaisin nousta ylös ja kulkea pää pystyssä takki auki ja vain huiskuttaa hyvästiksi. Tänne se pakottaa minut neljän seinän sisään ja kiertämään samaa kehää näiden loputtomien ajatusten kanssa, näiden kuvien kanssa, unikuvien. Ja vieläkin minä potkin ja huudan vaikka ääni on heikko.

Kun minä kävelen juna-asemalta kotiin sitä synkempää reittiä, illalla kymmenen jälkeen muovikassissa korvatippoja ja appelsiineja. Apteekissa kukaan ei ehtinyt kuunnella minua, lähijunassa joku tönäisi ensin minun kirjaani ja löi sitten laukulla vaikka jo valmiiksi minä olen liian hauras. Silloin kun missään ei ole ketään minulla vaikka kaikkein eniten kaipaisi. Eikö juuri silloin pitäisi jonkun olla, kun makaa yksin kotona kurjana ja heikkona. Eikö juuri sellaisissa hetkissä pitäisi jonkun muun mennä ostamaan lääkkeitä ja pitää viileää kättä tässä otsalla. Silloin, silloin minä annan periksi ja annan niiden pahuksen kyyneleiden jäätyä poskille, siinä matkalla asemalta kotiin.

katsokaa tänne nainen ei pysy jaloillaan

Tiedätkö, miten erilaisilta nämä yöt ja aamut tuntuvat, kun tässä on joku toinen? Vaikka on juonut liian monta lasillista viiniä tai votkaa ja työntänyt ruusun kaula-aukosta sisään ja laulanut liian kovaa, ei aamulla nolota vaan hymyilyttää eivätkä yöjunatkaan ole surkeita tai pelottavia jos kaiken sen on tehnyt jonkun toisen kanssa ja sitten herää lämpimästä kainalosta. Ei haittaa vaikka herää puoli seitsemältä jos saa katsoa toisen unta.

Minä en. En enää muista.

Koska sinä et ole tässä. Sinun hikesi jonkun toisen lakanoissa, sinä tuoksut jonkun toisen iholla. Eikä minulla ole muuta kuin liian punaiset kynnet ja kuihtuneen ruusun terälehtiä pitkin lattioita.

i'm going to denver

Tiedätkö miten inhottavalta tuntuu, kun joku tuntematon istuu lähijunassa vähän liian lähelle ja hipaisee reittä tai käsivartta? On pakko liikahtaa kauemmas, painautua ikkunaa vasten ja vetää jalat yhteen ja kädet kippuraan. Ääritapauksia ovat tietysti tapajuopot tai muuten vähän liian tuttavalliset miesmatkustajat, jotka tunkevat liian lähelle tahallaan ja pahimmassa tapauksessa kääntyvät vielä katsomaan sinua ja aloittavat keskustelun, huolimatta korvanapeista ja pakenevasta katseesta. Jostain syystä hankalalta tuntuu myös silloin, kun viereen istuu joku ihan tavallinen, vain sentin liian likelle.

Tiedätkö miltä tuntuu istua pimeässä teatterikatsomossa tai elokuvateatterissa, kun vieressä istuu joku ihana? Sen klassisen tempun, että antaa oman kätensä levätä mahdollisimman vapaana ja houkuttelevana, valmiina pideltäväksi. Ja kuitenkin varoo koskettamasta. Puolivahingossa nojautuu juuri siihen suuntaan, jossa se ihana istuu. Jotenkin siitä kulmasta aina näkee paremmin näyttämölle. Kun se ihana vaihtaa asentoa ja sen jalka vahingossa painautuu sinun reittäsi varten. Kun pidättää hengitystään joka kerran kun se toinen liikahtaa. Kun on pakko pinnistellä, että jaksaisi keskittyä lavalla näyteltyyn kohtaukseen eikä sen toisen hengityksen kuuntelemiseen.

naururyppyjä ja keksipaketteja

Aamulla näin junassa miehen, jolla oli ryppyjä silmissä ja se oli minusta viehättävää. Ehkä olen tullut vanhaksi, tai edes vähän aikuiseksi. Inhosin aina karvaisia miehiä, kunnes kaksikymppisenä huomasin tykkääväni partasuisesta pojasta. Tänään viehätyin silmärypyistä. Luulen kyllä, että ne olivat vain naururyppyjä. Sillä miehellä oli myös tennarit, joten se oli ehkä täydellinen. Eikä se varmaan ollut vanhempi kuin kolmekymmentä korkeintaan. (Ja vaikka pidänkin kauniista nuorista pojista, olen oikeasti jo siinä iässä, että kolmikymppiset miehet eivät kuulosta pelottavilta. Tai vanhoilta.)

Tänään ei ollut ihan kamalan hyvä päivä. Aamu oli hankala ja illalla lyötiin aika kovaa. Mutta oli vähän hyväkin. Hymy ja muutamat kahvitreffit hyvien ihmisten kanssa merkitty kalenteriin.

Tänään juoksin vahingossa Munkkivuoreen ja Pikku Huopalahteen. Opin myös, että Pikku Huopalahden talot ovat niin kuin keksipaketteja.